Fanni
– Onko koskaan ennen nähty! Kunnon ihmiset kulkevat aikaisin aamulla työmaalle, ja tuollainen? Valkoiset housut ja tämä loska? Kuka nyt niin pukeutuu!
– Eihän se kävele koskaan mihinkään! Aina sillä omalla autollaan. Melkein bussi koko vehje.
– Pitäisi olla kiitollinen, että edes vaatetta on päällä. Katsoitko, mitä sillä on kaulassa?
– En. Mitä sitten?
– Tatuointi! Mieti nyt, kuka sellaisia hankkii? Vankilasta tullut, Jumalauta! Nuori vielä ja jo noin hakattu. Mitähän äiti olisi sanonut jos olisi nähnyt? Kun ei ole ketään katsomassa perään katoaa koko sielu
Rappukäytävän penkki kihisi, kun Fanni katosi kulman taakse.
Mikäs siinä on jutellessa, kun kauppakassit seisovat jaloissa eikä koti houkuttele, siellä kun odottaa vain samat vanhat kuviot. Lapset suuria tai pieniä, ruoanlaittoa, siivousta Harvoin sitä iloon törmää, missä sitä tavalliselle ihmiselle edes riittäisi. Enimmäkseen huolet täyttää elämän, miettii miten lapset ruokitaan, jos tarvista on, ja miten viedä pullapussi lapsenlapsille, ettei elämä tuntuisi ihan pelkältä arkiharpalta. Siinä se onni, niissä pienissä jos sitä edes kaikilla on. Otetaan vaikka Grönroosin Mirjan, jonka omat lapset sanoivat, ettei kannata lapsenlapsia odotella ei ole muodikasta enää synnyttää. Muodikasta on kiertää Kanarian ja Riminiä, eikä huolehtia mistään. Miten niillä vain on siihen varaa? Joku sellainenkin se Fanni on, Mirkan tytär.
Olihan Fanni ennen ihan asiallinen tyttö kävi koulua, tervehdyksiä riitti. Mutta heti kun äiti kuoli, lipesi koko elämä lapasesta. Kiertää missä sattuu, töissä ei ole. Edes opiskele, ja mitä tekee? Tytär Paavolan mukaan Fanni avasi tatuointistudion! Siis oikeasti, mitä järkeä tuossa on?
Kun isä tuli takaisin niiden asioiden jälkeen muutama vuosi sitten, kaikki toivoivat, josko Fanni nyt asetttuisi ruotuun. Ehkä oppisi vähän miten eletään. Mutta mitä teki se ukko? Ostaa tytölle auton jonkun hirvityksen, joka vie puolet pihasta ja lähtee taas. Kuka jättää nuoren tytön noin vain? Hyvä kun parikymppinen Mitä jos tuo vielä jonkun vääränlaisena kotiinsa? Sitten menee sekä äidiltään jäänyt asunto että se kirottu auto.
Noniin, se lähti taas! Minne lie. Ei edes vilkaissut taakseen! Fanni! Mikä sekin on, valkeissa housuissaan…
Fanni ei jäänyt kuuntelemaan naapuruston pälätystä eikä olisi ehtinytkään. Hänellä oli ihan omat kiireensä. Tänäänkin päivä oli täysinäinen, toivoisi vain, että vuorokauteen mahtuisi muutama tunti enemmän. Äiti tapasi sanoa, ettei Fanni oikein osaa ottaa ajastaan kaikkea irti, mutta oppia pitää.
– Kaikkea ei tarvitse ehtiä, Fanni, mutta valitse tarkkaan, mihin aikaasi laitat! Loput saa jäädä elämässä on vähän oltava myös tilaa tauolle ja huvitetta. Et ole mikään kone, joka pelkkää työtä pusertaa.
Noita äidin neuvoja Fanni muisti, mutta käytännössä se ei aina toiminut. Päiväkirjan hän hankki, mutta sekään ei yksin riittänyt. Kaikki asiat tuntuivat niin tärkeiltä, eikä mikään suostunut odottamaan vuoroaan. Tänäänkin oli kolme luentoa, mutta ehti vain yhdelle, koska kaksi asiakasta oli sopinut ajat, ja samalla piti hoitaa Katjalla käynti. Katjan kautta tapasi Samin, eikä hänen kanssaan viiden minuutin piipahdus riitä koskaan. Sitten piti vielä avustaa Villeä tavaroiden kanssa ja ne uudet työntekijätkin pitäisi opettaa, mutta heidän nimiänsä Fanni ei vielä edes muistanut. Kaikkialle pitäisi ehtiä.
Liikennevaloissa Fanni silitti auton rattiansa.
– Kiitos, isi.
Jos joku olisi vuosi pari sitten sanonut, että Fanni kerran vielä kiittäisi isäänsä, hän olisi naurahtanut suoraan päin naamaa. Hän oli kyräillyt isäänsä melkein niin kauan kuin muisti itsensä.
Ei, äiti ei koskaan puhunut pahaa Fannin isästä. Päinvastoin, äiti kehui isän älyä ja aina sanoi että Fanni oli ihan isänsä kaltainen.
Sitä Fanni ei vain tajunnut. Kuinka niin fiksu mies voi jättää lapsensa vaippoihin ja lähteä niin kauas, ettei ikinä edes muista koko tytärtään?
Senpä takia Fanni kantoi kaunaa vuosikaudet. Oli katkera sille, jonka olisi pitänyt olla turvana ja vierellä.
Kun päiväkodin juhlassa muut tanssivat isin kanssa, Fanni istui yksin kulmassa. Ei hän itkenyt, mutta sydän oli raskas. Koulussa hän puri hammasta, antoi takaisin kenelle tarvitsi ja kadehti niitä, jotka uhkailivat: Kerron isille isi näyttää sulle!
Parasta ystäväänsä Annia Fanni riitautui yläasteella kunnolla, kun kerrankin Anni virkkoi huolettomasti:
– Isi sanoi että saan valita minkä vaan yliopiston ja jos en itse pääse, isi maksaa. Ja jos pääsen, saan auton niillä säästyneillä rahoilla.
He olivat olleet kavereita kolmivuotiaasta, mutta silloin Fanni tajusi, että siihen siitä ystävyydestä oli.
Se ei ollut kateutta, vaan jotakin terävämpää ja purevampaa. Anni tiesi kaiken Fannista, myös siitä, miten tämä oli aina haaveillut isästä. Mutta aina piti napauttaa, muistuttaa ettei Fanninga ollut.
Ei Fanni muuten kenellekään ollut katkera. Miksi olisi, kun äidin kanssa elettiin hyvin. Käytiin jopa ulkomailla, ja lahjojakin jaettiin kuten se uusi puhelin, jonka äiti antoi Fannin täyttäessä kuusitoista.
Se päivä muistui mieleen, kun Fanni vielä hypisteli lahjalaatikkoa. Silloin hänen huoneensa ovelle ilmestyi isä, jota Fanni oli halunnut nähdä edes kerran.
Siitä seurasi aikamoinen myrsky. Mäiskettä ja kyyneleitä riitti. Fanni huusi äidille kasvot punaisina, ettei olisi halunnut nähdäkään koko miestä.
Kuinka Fannin olisi voinut tietää, että äidillä oli jo tutkimustulokset käsissään. Kohta elämä pysähtyisi ja sitten lähtisi vyörymään alas harjanteelta. Siinä ei mikään pohja kestäisi kaikki rakenteet paljastuivat hatariksi kuin lasten rakentama hiekkalinna.
Kun äiti sitten kertoi totuuden, se kaikki tuntui ensin oudolta, mutta vähitellen Fanni ymmärsi elämä on kummallista. Tänään vakuuttunut jostain, huomenna kaikki on uutta ja kässäri repeää. Silloin pitää vain itse selvittää, miten jatkaa.
Vieläkään Fanni ei tiennyt, oliko oikeasti antanut anteeksi äidilleen. Ehkä, mutta varmaa se ei ollut.
Yhdestä oli kiitollinen että äiti ei jättänyt kertomatta totuutta. Vaikka ehkä osa asioista jäi kertomatta, Fanni tiesi sen, mikä piti tietää.
Kun äiti sitten sairastui vakavasti, isä ei jättänyt enää. Sanoi, että poistuu sitten kun Fanni olisi vähintään kahdeksantoista. Nyt aikoi olla paikalla.
– Ethän enää katoa mihinkään, isi
Niinä viimeisinä vuosina, jotka äiti eli isän palattua, Fanni tiesi olevansa sekä onnellinen että aivan pohjalla. Aikaa kolmestaan jäi harmillisen niukaksi.
Tuolloin Fanni alkoi piirtää. Miksi ei aiemmin? Hän ei itsekään tiennyt.
– No johan! Sähän osaat piirtää, isä hämmästeli kerran.
Hän näytti isälle juttujaan, jolloin isä nosti paidan selkäpuoleltaan ja paljasti vanhan ystävän tekemän värikkään tatuoinnin sellaista Fanni ei ollut osannut kuvitellakaan.
– Haluatko tavata tekijän? Ehkä saisit oppia häneltä.
– Tietenkin!
Naapurusto ei edes huomannut, kun Fanni muutti lähes vuodeksi Helsinkiin isän mukana. Siellä hän opetteli tatuoimisen alkeet ja palasi lopulta takaisin.
– Haluan kotiin, isi
Isä ymmärsi. Ei yrittänyt taivutella jäämään pääkaupunkiin, vaan järjesti tyttärelle kaiken kuntoon pieni liiketila, auto ja ystävän avulla varusteet.
– Tyttö, tässä on nyt sinun salongisi. Ammatti sulla jo on, mutta kouluakin pitää jatkaa yksi lukio ei riitä.
Fanni ei käsittänyt, tottako tämä oli, vaikka kaikki oli valmista ja ensimmäinen asiakaskin jo kehui töitä.
Isä auttoi vielä hetken hoiti remontit, järjesti mainonnan ja lähti sitten vanhempiensa luo.
– Et oo tosissas! Jäisit nyt vielä.
– Pitää mennä, Fanni. Mutta sä pärjäät. Ja tiedät missä olen.
Kun Fanni jäi yksin, hän uppoutui opintoihin ja työhön. Asiakkaita riitti, ja pian tarvittiin jo apukäsiä.
Tässä elämänvaiheessa Fanni tapasi Katjan.
Nuori, hyvin pukeutunut nainen tuli illalla, kun Fanni odotti viimeistä myöhässä olevaa asiakasta.
– Voinko puhua tatuointimestarille?
– Sinne osuu, minä olen mestari.
– Lapsi hyvä, älä nyt pelleile, anna aikuisen tulla esiin.
Silloin Fanni naurahti ja ojenti luonnoskirjansa asiakkaalle.
– Minun töitäni nämä. Jos käy, kerro mitä toivot.
– Nimettähän se olisi, tähän käteen
Nainen nosti hihan ja käänti kämmenen näkyviin. Ilme muuttui surullisemmaksi, ja Fanni ymmärsi, että nyt oli tosi kyseessä. Oven Fanni lukitsi juuri kun myöhästelijän auto kaartoi paikalle.
– Istuhan, laitetaan.
– Onko se kovin kipeä?
Nainen istui, kertoi nimensä: Sanni.
Fanni ei kysellyt, mutta pari päivää myöhemmin kohtasi Katjan sairaalassa, minne oli menossa katsomaan tätiään.
– Sinäkö?
– Minä. Kiitos vielä se tatuointi on kaunis.
– Sanni piti myös.
– Hän siis
– Hän on minun tyttäreni.
Katja esitteli heidät toistensa ja siitä heidän ystävyytensä alkoi.
Seuraavan kerran Fanni varasi taskunsa täyteen pähkinöitä tavatessaan uudet ystävänsä.
Sanni oli pieni tyttö, jonka silmälaseista toinen linssi oli teipattu. Hän tarttui Fannia kädestä ja vei puistoon ruokkimaan oravia.
– Onko sulla pähkinöitä? Eikö yhtään? Millä me oravia ruokitaan?
– Minkä oravia?
– Noita, missä on hännät! Me etsitään niitä äidin kanssa melkein joka päivä. Äiti sanoo että ne olivat kohta niin lihavia että putoavat alas.
– Eivät putoa, ne liikkuvat niin vauhdikkaasti.
– Aijaijai, viisas olet.
– En oikeastaan. Opettelen vielä.
Tyttö tajusi heti leikkisyyden ja esitteli itsensä Sanni Kallio.
– Olet saanut kauniin nimen Fanni silitti varovasti lapsen kättä.
– Sinäkin sinä olet varmaan hyvä ihminen!
Sannin nauru kaikui sairaalapolun mäntyjen alla.
Katjasta ja Sannista tuli Fannille tärkeimmät uudet ystävät. Vasta myöhemmin Katja kertoi, miksi Sanni tarvitsi leikkausta ja kuinka uusi lääkäri, Arttu, toi toivoa muuten synkkään tilanteeseen.
– Pystytkö auttaa?
– Kyllä jo pystytään. Se ei ole enää kuolemantuomio.
Se leikkaus onnistui ja pian Sannilla oli edessä kuntoutusmatka Helsinkiin ja Fanni päätti, että hän voi viedä muitakin lapsia sinne, missä on apua ja oravia.
Sannin äiti Katja jäisi ystäväksi vuosiksi, ja Arttu tuo tarkkakätinen kirurgi tuli mukaan joukkoon ja Fannin elämään.
Sanni huomasi jo pienenä, miten Artulla ja Fannilla lämpeni katse toisiaan kohden, mutta kumpikaan ei uskaltanut ottaa askelta.
Kun Sanni palasi kotiin kuntoutusmatkaltaan, hän hoputti äitiä uudelleen sairaalaan.
– Äiti, minä haluan sanoa Artulle jotain!
– Mitä ihmettä?
– Sinähän ymmärrät! Pitää nyt kertoa hänelle.
Sanni vei Artulle viestin: Oletko muka niin sokea ettet huomaa että pidät Fannista? ja kysyi, eikö pelkkä rakkaus riittäisi. Jos Arttu epäröi statuksia ja asuntoa, Sanni huitaisi kädellään lapsen näkökulmasta pelkkä onni riittää.
Lopulta Katja, Sanni, Arttu ja Fanni löysivät yhteyden ja eräänä päivänä Fanni sulki studion, päättäen että nyt ei enää kadoteta aikaa. Jos lapsi näkee kaiken, ehkä hänenkin pitää nähdä.
Kun Fanni huomasi illalla Artun odottavan häntä rappukäytävän edessä, kaikki loksahti kohdalleen.
***
Muutama kuukausi myöhemmin pihalla puhistiin taas.
– Nyt sillä on uusi mies! Kukahan tämä on?
– Asialliselta näyttää.
– Kuules Mirja, ihan sama ne ulkokuoret. Se pitää tutkia perin pohjin. Kyllä Fannin isälle pitää sanoa!
– Hänhän on tullutkin jo takaisin.
– Tuomas on taas täällä, näin eilen.
Ja sitten he näkivät.
Fannin valkoisen häämekon, josta vilahti esiin tatuointi, ja penkkikunta huokaili. Ja kun Arttu talutti Fannia, Sanni nauroi mukana nyt hän oli muka myynyt äitinsä Artulle ja koko porukka nauroi.
Katja itki ja nauroi, pyyhki huntua, torjui utelut.
– Anna nyt itkeä, ilostahan minä!
Studion pihaan tuli kummallisia ihmisiä, halailivat Fannia kuin omaansa, mutta kukaan ei kysynyt keitä he olivat. Fanni veti ylös mekon helmaa, potkaisi korkkarit pois ja pyysi lenkkarit jalkaan “morsiamen kengillä ei ajeta”. Arttu sitoi kengännauhat, Katja oli tuonut lenkkarit varalta.
– Ei ne tee mitään kuten muut puhisi penkki, kun autot nytkähtivät liikkeelle.
– Se on meidän Fanni. Fanni on sellainen!
