Toi rakas Pihla sulhasensa maalle, mutta tämä asetti ehdon…
Aaro näki linja-auton lähestyvän hiekkatietä pitkin ja juoksi pysäkille niin lujaa kuin jaloista pääsi, jättäen jalkapallonsa ojan reunalle. Siniruudullinen paita heilui auki ja vaaleat hiukset lepattivat tuulessa. “Äiti, äiti tulee”, poika ajatteli juostessaan.
Mutta Pihla ei noussutkaan bussista yksin hänen vierellään kulki pyöreähkö mies vaaleanharmaassa puvussa, joka näytti siltä kuin olisi tärkeä johtaja jostain. Hän käveli rinnalla, heilutteli salkkuaan kuin olisi paikassa paljonkin arvoa. Aaro juoksi äitinsä luo ja tarttui käteen, silmät loistivat ilosta.
Hei poika, sanoi kolmikymppinen Pihla, kumartui ja painoi suukon pojan vaalealle päälaelle.
No päivää, nuorimies! jyrisi mies, ja ronski kämmen laskeutui Aaron tukkaan. Miehen käsi oli painava; poika ehti horjahtaa lämpimästä tervehdyksestä.
Tulkaahan pöytään, kehotti kunnioittavasti Helmi, Pihlan äiti.
Kiitoksia vain, emäntä, vastasi Martti juhlavasti ja vilkaisi pöytää, joka notkui perunasta ja kunnon metsästäjälihasta.
Kyllä maalla kelpaa! Martti osoitti pöytää. Kaupungissa kaikki kortilla, lama päällä, mutta maalla pärjätään omalla tuotannolla.
Ja oma maito, viili ja puutarhasta sentään, Helmi hyrähti perinteikkäästi.
Niin kauan kuin jaksetaan, pidetään omaa, Jussi, Pihlan isä, osallistui juttuun. Mies oli hiljainen ja laiha, koko ikänsä kylän tilalla leikannut peltoa traktorilla.
Kyllä mekin jotenkuten selvitään, kortit kortteina, mutta siskon kautta saan välillä ison marketin kautta ruokaa, Martti kehui, pyöritteli kaljuuntuvia hiuksia. Pihlallekin vien kaupungin herkkuja.
Aaro katseli vierasta miestä ja pohti, millä keksisi syyn lähestyä tätä. Kaupungissa, missä Aaro kävi koulua ja pelasi futista kavereiden kanssa, hän usein vilkaisi muiden poikien isiä ja mietti, millainen oma isä olisi voinut olla. Hän kuvitteli käyvä isän kanssa Korkeasaaressa tai potkaisevansa palloa kentällä. Ehkä isä olisi samanlainen kuin Otson tai Laurin isä tai ehkä ihan erilainen.
Nyt, kun tämä pyöreähkö setä istui hänen äitinsä vieressä, Aaro mietti, että ehkä mies aikoi ryhtyä hänen isäkseen.
Aaro nappasi käteensä puisen lentokoneen, jonka pappa Jussi oli veistänyt, siipiin erityisesti muotoillen aidon näköiseksi. Hän livahti Martin viereen, punaisena poskiltaan ruuasta, ja sanoi ujosti: Katso, mikä lentokone! ojentaen lelun vieraalle.
Oho, Martti tarttui leluun ja, voimalla töräyttäen, kiepautti sormellaan potkuria, jonka pappa oli saanut pyörimään. Potkuri ei kuitenkaan pyörinyt vaan tipahti lattialle.
Heiveröinen leluhan tämä, totesi Martti ja työnsi koneen takaisin Aaron käteen.
Aaro nosti lattialle pudonneen potkurin ja vilkaisi pappaansa.
No, korjataanpa se, pappa Jussi sanoi.
Martti on meillä kaupungissa esimies, Pihla vaihtoi puheenaihetta. Hän on korjaamopäällikkö meidän tehtaalla.
Martti pullisti poskiaan entistä enemmän ja vilkaisi Pihlaan hyväksyvästi: Sitä se on.
Pihla, kolmikymppinen ompelija, oli elämässään ensimmäistä kertaa aikeissa mennä naimisiin iloisin mielin, kun sai kunnollisen miehen, vakituisen työpaikan ja ikääkin sen verran, että maltto varmasti. Hän tarjoili Martinla lautaselta vaikka mitä: paistettuja ahvenia, lettuja kermaviilillä.
Ulos verannalle päästyään Martti levitti kädet leveästi ja huudahti: Eikös oo komeet maisemat! Ja ilma, mikä ilma!
Martti, viihdytkö?
Mitä vielä! Totta kai.
No, hengitellään nyt vähän, huilataan, ja huomenna lähdetään kaupunkiin. Otetaan Aaro mukaan, kouluun täytyy ostaa uusi puku.
Kuule, Pihla, mitä sinä poikaa kaupunkiin raahaat? Eikös täälläkin ole koulu?
Täällä on vain ala-aste…
No, antaa olla! Yhden vuoden poika käy kyläkoulua, haetaan sitten vaikka ensi syksynä. Me kun tehdään remppaa ja ostellaan uudet huonekalut, kun sinulla on vain vanhaa romua.
Helmi vilkaisi huolissaan miestään Jussia kuultuaan Martin ehdotuksesta, mutta tämä vain “leikitteli viiksillään” kuten Aaro sanoi selvästi äreissään ja mietti Pihlan sulhasen tarjoamaa ehtoa.
Mutta Martti, se vaatisi sopimista koulun kanssa, ja tavaratkin pitäisi siirtää…
Eipä siinä tarvita suurta urakkaa. Ajattele nyt: täällä on puhdas ilma, oma maito, puutarhan vihannekset ja marjat poika kyllä kasvaa täällä kuin pullataikina. Ja isovanhemmat katsovat perään. Kaupungissa me ollaan töissä, ei ehditä poikaa edes nähdä, joten ihan hyvä ratkaisu. Ja sillä aikaa me järjestellään asiat, rakas. Eikös olisi hyvä?
Mikä hyvää tässä on? mutisi Jussi ja nyki viiksiään. Tuohan on ehto, ei ehdotus.
Seuraavana päivänä, kun Pihla selitti Aarolle, miksi tämä ei saisi tulla äidin mukaan kaupunkiin, poika nyökkäili hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Kun Martti ja Pihla lähtivät bussille, Aaroa ei löytynyt mistään. Helmi etsi vintiltä ja isän verstaasta, mutta missään ei näkynyt poikaa.
Mihinkähän se nyt livahti, eihän siitä ole kuin hetki kun oli tässä. Polkupyöräkin on paikallaan.
Kyllä se ilmestyy, varmaan kavereiden luona, Martti totesi olkiaan kohauttaen.
Pihla vilkaisi vielä kerran levottomana pihan poikki ja lähti ulos portista. Aaro piilotteli koko ajan halkovajassa, kyyristyi ja katseli varovasti raosta ulos. Hän olisi halunnut juosta äitinsä luo ja tarttua käteen, mutta pysyi paikoillaan, vaistoten jotenkin, että oli jäänyt ulkopuoliseksi nyt kun tämä kaljuuntuva mies oli tullut.
Aaro puristi kädessään rikkinäistä lentokonetta ja kyyneleet valuivat poskia pitkin. Yleensä poika ei itkenyt; ei silloinkaan, kun pappa oli antanut vitsaa karanneesta veneestä. Hän tiesi, ettei pappa koskaan syyttä rankaisisi.
Mutta nyt, kun kukaan ei ollut edes koskenut häneen, alkoivat kyyneleet kiivetä poskille ja hän pyyhki niitä nyrkillään pois, että kosteus katoaisi.
Löytyi! huudahti mummo, kun Pihla ja Martti olivat jo lähteneet. Älä sure, poika, äiti tulee kuukauden päästä takaisin, niin kuin lupasi. Me kyllä ostetaan kouluun vaatteet sinulle sillä välin, tykkäät olla täällä mummon ja papan kanssa.
Aaro painoi pään alas, vaaleat hiukset valuivat otsalle. Hän muisti luokkakaverit ja pihapelikaverit kaupungissa tuli kova ikävä. Maalla oli omat kaverit, mutta aina hän oli tiennyt, että kesät vietetään isovanhemmilla ja syksyllä palataan äidin kanssa kotikaupunkiin, jossa kaikki oli tuttua.
Viikko kului sukkelaan. Aaro unohti huolensa leikeissä muiden poikien kanssa. Ajatus siitä, että äiti ei ottanut häntä mukaan, vaivasi vähemmän ja vähemmän.
Eräänä aamuna, kun Helmi kantoi vettä kaivolta, häntä säikäytti portilla seisova Pihla. Tytär, emme me sinua osanneet odottaa näin aikaisin!
Pihla istui väsyneenä penkille:
Lupasin tulla kuukauden päästä, mutta tässä sitä ollaankin jo kahdessa viikossa. Tulin hakemaan Aaroa.
Miten niin? Tarkoitus oli, että poika jää meille. Onko Martti muuttanut mieltään?
Minä muutin, äiti. En anna poikaani muiden ehtoihin. Martti käy nykyään Siman sen tilitoimiston naisen luona; vie tälle siskonsa kautta hankitut sapuskat, kun sillä ei ole omia muksuja. Minulla taas, kuten hän sanoi, on “perinnössä” Aaro. Ainoa ehto: pojan pitää jäädä maalle.
Helmi katsoi tytärtään surullisena. Olisi hän toivonut tälle onnea, mutta ei tuollaista kuin Martin kanssa.
Ehkä parempi näin, tyttäreni.
Parempi äiti, paljon parempi. Otan Aaron mukaan, ostan uuden repun ja koulupuvun, vien toiseen luokkaan, ja taas elämä palaa raiteilleen. Hyvin me on ennenkin pärjätty, minulle ei Martin kauppatavarat olleet mitään tarkoitus minä halusin perhettä ja Aarolle isää.
Aaro ilmestyi pihalle, jäätyi paikoilleen nähdessään äitinsä. Se oli niin odottamatonta, että kaikki vanhat kiukut unohtuivat ja poika juoksi tämän syliin:
Äiti!
Poikani! Voi kuinka on ollut ikävä! Pihla rutisti poikaa ja silitti tämän päivettynyttä naamaa. Tulen nyt hakemaan sinut, kohta alkaa koulusi.
Aaro katsoi äitiä kysyvästi.
Me jatketaan siitä, mihin ennen jäätiin. Sinä käyt koulua, minä autan tehtävissä, ja vien sinut niihin harrastuksiin ja futikseen jotka halusit.
Aaro yritti änkeä mahdollisimman paljon tavaraa omaan reppuunsa, että äidin laukku olisi kevyempi.
Ei noin paljoa, poika, siitä tulee painava.
Ei tule! Minä jaksan!
Pappa ja mummo saattelivat Pihlan ja Aaron aina pysäkille asti. Bussi kiilteli aamuauringossa, kaartoi pölyävän tien laitaan ja avasi oven. Aaro istui ikkunan ääreen ja vilkutti mummolle ja papalle niin kauan, että nämä katosivat mutkan taakse.
Hän piteli kättään papalta korjattua lentokonetta ja vilkaisi äitiin vieressään. Aaro oli matkalla kotiin, ja se tunne täytti koko pienen sydämen; hän oli suunnattoman onnellinen ja ylpeä, että äiti oli hänen vieressään kaikkein rakkain ihminen.
