Outo Ilpukka
Ilpukka! Taasko?! Voi hyvä maailma, etkö sinä koskaan opi! Miten joku voi olla noin kummallinen lapsi?!
Äiti, en minä tiedä… Se vain tapahtui…
Äiti riisui Ilpukalta kurassa olevan takin, märät saappaat ja pipon, josta puuttui jo tupsu.
Kaikilla muilla lapset ovat kuin ihmiset, mutta minulla… Ilpukka! Kuinka kauan tämä oikein jatkuu?
Ilpukka tuijotti repeytynyttä mekon helmaa ja huokaisi.
Mutta olihan se hauskaa! Se juna onnistui mainiosti! Harmi vain, että Samuli veti helmaa liian kovaa. Siitä se repesi. Ja Katri-Minna sanoi, ettei hän ala paikkaamaan sitä, vaan se on Ilpukan äidin homma. Oikeassahan hän oli! Harmi vain, että Ilpukka joutui istumaan nurkassa iltapalasta iltaan asti. Ei kai nyt koko poikajoukon edessä voisi vilautella pikkuhousuja! Se olisi sopimatonta, niin mummu aina sanoo ja hän tuntee elämää!
Esimerkiksi sen, että Ilpukka on “sellainen”. Äiti ei usko, mutta mummu helposti.
Lopeta nyt lapsen nokkiminen! Mikä omituinen tapa sulla onkaan?
Äiti, sinä kasvatit minut samalla tavalla! Miksi nyt se muka on väärin? Jos en kasvata Ilpukkaa, millainen hänestä tulee?
Yhtä viisas ja kaunis kuin sinä! Eikö se riitä?
Anna olla! Minulla on parempaakin tekemistä! Ilpukka! Mene vaihtamaan vaatteet! Heti!
Ilpukka huokaisi helpottuneena, kun sai juosta omaan huoneeseensa, ja kinastelu jatkui keittiössä ilman häntä. Eihän ne häntä edes oikeasti kaivanneet. Hän oli vain syy riidellä.
Ilpukka oli kerran kysynyt mummulta, mikä syy oikein oli, ja mummu oli naurahtanut:
Eihän riiteleminen muuten ole yhtään mukavaa, lapsi kulta. Mutta kun riitelee ihan tosi asiasta silloin se vasta maistuu!
Olenko minä se teidän asia?
Tärkein mahdollinen! Sinä kun olet meidän ainoa. Siksi murehditaan, millainen sinusta kasvaa. Äiti kasvattaa tinkimättömästi, kun on sitä mieltä että niin pitää. Minä… minun ankaruus päättyi sun äitiin. Sulle ei jäänyt mitään. Piti keksiä toiset keinot. Karkit, vaikka.
En tykkää pipareista!
No olkoon vaikka suklaata sitten.
Parempi! Mummu, rakastaako äiti minua?
Eniten maailmassa! Vielä enemmän kuin minä! Älä epäile hetkeäkään!
Miksi hän sitten aina toruu?
Juuri siksi…
Outo tapa rakastaa… Sinäkin rakastat minua, mutta et moiti…
Minä olen mummu, äiti on äiti. Sillä on suurempi vastuu. Siksi rakkaudella on eri määritelmä. Ymmärrätkö?
En!
Sitten ei vielä ole aika. Kyllä se selviää!
Vaan “sitten” ei tullut koskaan. Ilpukka odotti ja odotti, mutta äiti muuttui vain tiukemmaksi vuosi vuodelta.
Mitä minä sun kanssa teen?! Pitäisikö sun kohta tulla kulhossa kotiin?
Ilpukka kuunteli tätä usein, mutta ei ollut perillä sanonnan taustasta. Hän vain naureskeli, kun ajatteli rikkoutunutta helmaa päiväkodissa. Mieli teki kysyä, mitä siinä kulhossa pitäisi tuoda, mutta ei uskaltanut. Äiti ei olisi arvostanut vitsiä, ja Ilpukka olisi saanut aiheetta taas sapiskaa.
Äidin huolet olivat ihan turhia.
Viehättävä ja hieman tönkkö Ilpukka piti itseään melko tavallisena. Mummun sanoillakaan ei ollut väliä peilistä näki kaiken.
Siinä peilissä Ilpukka näki…. ei mitään erikoista. Silmät pienet, lippaista tummaa tukkaa, pisamia. Mikäs kaunotar tässä muka!
Elämän realiteetit oli hänelle jo selvät, joten ulkonäön puolesta oli sama olla välittämättä. Niin oli helpompaa! Ja äidinkin mielestä. Ei tarvittu merkkivaatteita, ei hienoja kenkiä. Vanhat tennarit olivat Ilpukalle hyvät lähes aina, paitsi kun käytiin teatterissa mummun kanssa. Silloin piti pistää “siistit” vaatteet päälle.
Teatterissa Ilpukka viihtyi. Harvoin sinne pääsi, kun lippurahat olivat tiukilla. Mummu nipisti eläkkeestään vähän kerrallaan, mutta… joskus sitä odotti kauan. Siksi Ilpukka alkoikin seitsemännellä luokalla auttaa naapuria, ja sai hoitaa tämän kaksoispoikia. Ensimmäiset “euronsa”. Pojat olivat vilkkaita mutta mukavia, ja Ilpukasta lastenhoito oli enemmän iloa kuin työ.
Sieltähän sai irti paljon! Sai leikkiä, ruokkia poikia kuin pieniä räkättirastaita ja lopulta hiipiä kotiin omaan rauhaan. Kukaan ei hyppinyt päällä, sotkenut vihkoja eikä ollut pakko jakaa huonetta.
Ei Ilpukka ollut itsekäs, mutta ymmärsi jo aikaisin puutteen logiikan. Kahden lapsen kasvattaminen vaatii rahaa. Eikä heillä ollut muuta kuin äidin sairaanhoitajan palkka, vaikka se olikin teho-osastolta, ja mummun eläke. Eikä isääkään ollut olemassa Ilpukalla. Häntä hän ei ollut koskaan nähnyt, eikä siitä osannut haaveilla.
Äidilleen Ilpukka ei koskaan kertonut mietteistään. Ei viitsinyt lisätä murheita. Hänellä oli tarpeeksi muutenkin! Olihan tämä kummallinen lapsi sekä jo vähän sekaisin oleva mummu, jolla ei muuten enää ollut kaikki langat käsissä. Välillä unohti, mitä kaksi tuntia sitten tapahtui, ja oman nimensäkin joskus.
Hyvä sentään, että Ilpukan isä vielä muistui mieleen ja että mummu ehti kertoa hänestä suoraan, ennen kuin unohti.
Ei se sinun äidillesi ollut tarpeellinen, selitti mummu kerran.
Miksi?
Sehän kulki naisten perässä oli niitä monta! Minä varoitin, mutta eihän rakastunut kuule. Luuli, että tämä oli erikoista. Ja mitäs kävi? Katosi kuin jää sulaessaan keväällä. Eikä kuultu sen koommin, jätti vain lapun.
Millaisen?
No, Ilpukka, se on heidän juttujaan. Pysyvät menneinä. Mutta tiedä tämä: äidillesi olit niin odotettu, että hän varoi ja vaali sinua koko raskauden. Hän pelkäsi, että mitään ei saa mennä pieleen. Siksi hän on ankara, kasvattaa, toruu, murehtii yli kaiken.
Siksikö?
Niin juuri! Hän pelkää menettävänsä sinut. Niin paljon, että valvoo öisin ja silittelee tukkaasi, eikä melkein pysty itkemättä katsomaan sinua. Jos kysyn, hän suuttuu. Se on hänen salaisuutensa. Hän rakastaa sinua, Ilpukka, omalla tavallaan. Ymmärrätkö?
Näin kai…. Mummu, moititko sinäkin äitiäni yhtä kovasti?
Totta kai! Kaikki äidit ovat samanlaisia: pelosta lapsensa puolesta tekevät hölmöyksiä ja katuvat sitten peräänpäin.
Miksi pitää pelätä?
Sitä ei osaa selittää. Kyllä tunnet sitten, kun itse saat lapsia.
Ilpukka ei vastannut, mutta ajatteli. Että omiaan hän ei ainakaan toruisi, vaan kasvattaisi lempeästi. Lapsellinen haave mutta kenelläpä ei siinä iässä olisi?
Toivetta lapsista ei kuitenkaan ollut, eikä Ilpukka juuri uskonut että kohtaamiseen joku tarttuisi. Kuka muka ottaisi pienen, omituisen ja hieman äksyn tytön? Jos jonkun seuraan juurtui, siinä saisi pysyäkin!
Ammattiopiston jälkeen Ilpukka pääsi töihin samaan sairaalaan, missä äiti työskenteli jo. Ja siitä se alkoi!
Mikään ei ollut hyvin! Ilpukka oli liian reipas, kohteli potilaita liian lämpimästi, ja kuitenkin olisi pitänyt olla etäisempi muuten kiipeävät niskaan! Ja turhaa hän yritti ei kukaan siitä kiitä. Potilaita tulee ja menee. Ei riitä kaikille.
Ilpukka ei silti piitannut. Jokainen potilas tuntui olevan hänelle tärkeä. Toisen tuskaa ja kipua hän ei voinut kestää kylmästi. Mikä hänelle muka olisi siitä haittaa, jos antaa vähän ystävällisyyttä, petaa sänkyä tai pistää piikki nätisti? Ystävällinen sana kuuluu joka kissallekin ja ihmiselle vielä enemmän…
Äitikin varoitteli.
Älä työntyä joka paikkaan, kulta. Ei täällä sellaisista tykätä. Tulet vain toimeettomaksi, riitelet ja meille tulee vaikeaa. Sinä tiedät, miten tärkeä sinun palkkasi meille on! Ei mummua laiteta mihinkään hoivakotiin, ja hoitajan palkka on kallis. Sinun täytyy tehdä töitä, saada kokemusta mutta kukas mummua katsoo?
En kykene olemaan, kun huudetaan potilaille…
Työ on raskasta, ihmisetkin eri maata. Kaikilta se ei luonnistu, vaikka olisi miten hyvä ihminen. Jo teidänkin osastolla on kolme, jotka yrittää niin kuin sinä. Se on jo hyvin! Juttelin osastonhoitajan kanssa, hän kehui sinua mutta pyysi olemaan rauhallisempi. Ei ketään voi opettaa väkisin sillä tavalla, mutta hiljaisesti esimerkillä voi ehkä edes vähän vaikuttaa.
Se kestää kauan!
Voi Ilpukka, mistä sinä tällainen olet…
Millainen?
Sinnikäs!
No, kai se on sinusta peritty.
Ilpukka!
No mitä?
Ei mitään. Tee mitä äiti sanoo!
Juu…
Ilpukkaa ei huvittanut kiukutella, mutta ei häntä aina huvittanut kuunnellakaan. Ehkä äiti oli oikeassakin mutta kolmoshuoneessa makasi vanha rouva, äkäisempi kuin sata torakkaa, ja hän hymyili Ilpukalle joka aamu. Ei koskaan valittanut pistävistä piikeistä tai hoidon laadusta. Muita hoitajia hän moitti, mutta Ilpukkaa ei.
Eikä hän ollut ainoa. Sairaalassa oli monta sellaista… uupuneita, kivusta väsyneitä, riiteleviä. Ilpukka näki ja kuuli. Omaiset tulivat muka käymään, mutta murehtivat perintöä ja muuta joutavaa. Potilaat taas jäivät itkemään ja suuttumaan ja miten sellaisia voisi olla ymmärtämättä?
Äiti ei siitä välittänyt, kunhan Ilpukalla oli hyvä. Mutta eikö muka voi olla hyvä, jos muut ympärillä voivat huonosti?
Kaikki ei ole mahdollista mutta ainakin joku. Vaikka työkaverit nauroivat ja sanoivat, että Ilpukasta pitäisi tehdä nunnaluostarissa emäntä. Mummu sanoi aina, että karavaani kulkee.
Ja niin Ilpukan “karavaani” jatkoi hiekassa, välillä tukahtumassa janoon.
Välistä Ilpukkaa kyllä suretti, kuinka vähän häntä kukaan ymmärsi. Vielä enemmän se, kun ei ollut, kenen kanssa jutella. Mummu ei enää tiennyt, missä oli, äiti huokaili ja kehotti ajattelemaan itseäänkin. Ystävistäkin oli pulmaksi yksi toisensa jälkeen meni naimisiin, ja antoi häilleen Ilpukallekin kimppunsa.
En edes heitä enää! Sinun on aika mennä naimisiin, ota nyt kiinni!
Ilpukka tietysti otti. Eihän voinut loukata ystäviä. Mutta se oikea ei vain tullut paikalle, vaikka kimput vaihtuivat. Ehkä eksyi, ehkä ei ollut Ilpukalle koskaan edes suunniteltu. Onko sellaisiakin, jotka ovat kokonaisia yksin?
Ilpukka sopeutui. Melkein unohti odottaa. Hän ei olisi Tania Larina, joka tunnustaisi rakkautensa ensin. No ei. Eikä ollut ketään, kenelle edes olisi.
Hän juoksi sairaalan, eläinsuojan missä auttoi ystäväänsä ja mummun sängyn väliä. Äiti huokaili ja ajoi ulos, mutta tiesi, että turha tapaus. Ilpukka muuttui hitaasti vanhapiiaksi, eikä halunnut kuulla sanaakaan rakkaudesta tai perheestä.
Jos lapsia haluat, sano suoraan! Mä teen sulle pari vaikka. Nykyisin se on helppoa.
Ilpukka! Miten sinä noin puhut?!
Mitä sitten? Prinssit on vähissä! Se on luontoa, äiti! Mitä sinä haluat?
Haluan vain, että olisit onnellinen…
Silloin lakkaa puhumasta, että minun pitäisi järjestää elämäni toisin. Se ei asetu. Olen tällainen. Anna olla! En jaksa enää…
Äiti lopetti ja mietti, kenen pojalle voisi vielä Ilpukkaa tyrkyttää. Ystävien pojat olivat jo menneet, joten vain luonto auttoi.
Luonto auttoikin mutta ei ihan niin kuin Ilpukka olisi uskonut.
Hän ajatteli, että mies vain ilmaantuisi ja odottaisi, että Ilpukka lämpeäisi. Mutta kaikki kävi ihan eri tavalla.
Kaikki lähti liikkeelle siitä samasta äkäisestä mummosta. Hän tuli osastolle pari kertaa vuodessa. Aina hänen saapuessaan osaston henkilökunta vingahti yhteen ääneen.
Taasko valituksia tulee! Jaahas… Siinä tulee Ilpukan lempimummo! Menehän vastaan!
Marja-Liisa, niin mummua kutsuttiin, loisti, kun näki käytävällä juoksevan Ilpukan.
Rakaskulta! Ainoa ihmisnaama noiden vamppyyrien keskellä!
No älkääs nyt, kyllä meillä kaikki ovat hyviä!
Nuori olet, et vielä ymmärrä. Minä tunnen maailman! Älä väitä vastaan!
En väitä! Vien teidät vain huoneeseen, ettei tässä hätistellä kaikkia.
Saavat pelätä! Hyvä tekee!
Voi teitä, Marja-Liisa, kylläpä olette rasavilli!
Niinhän minä! Mutta olen minä silti lempeä. Et ole minun Mirkkua tavannut. Siinä vasta kissa, joka on ärhäkkyyden perikuva!
Ilpukka vain nyökkäsi ja unohti kissan. Virhe! Kohta hänen täytyi kuitenkin ottaa Mirkku elämäänsä.
Se tapahtui, kun Marja-Liisa tuli osastolle aivan hiljaisena, aivan erilaisena kuin yleensä.
Ei torunut, ei väitellyt, ei syytellyt. Vaelsi vain Ilpukan perässä huoneeseen ja kääntyi seinään päin. Kun Ilpukka huolestuneena kysyi, sai vain kädenheilautuksen:
Anna olla nyt, Ilpukka… Sitten joskus…
Parin tunnin päästä Ilpukka tiesi kaiken taudin ja sen, että Marja-Liisa oli halunnut itse tulla sairaalaan.
Riiteli lastensa kanssa, nyt sitten sureksii. Voi sitäkin! Äitiys ei saisi olla kylmä, niin ehkä vanhana joku antaisi vettä…
Klara totesi sen tyynesti ja jätti siihen. Asioiden tonkiminen ei tuntunut hyvältä ei hänkään tiennyt kenenkään elämästä kaikkea.
Työvuoron jälkeen Ilpukka kurkisti mummon huoneeseen.
Voitteko hyvin? Tuonko jotain?
Marja-Liisa katsoi pitkään ja Ilpukka oli jo lähdössä, kun mummo aloitti.
Ilpukka, pyytää pitäisi, mutta en osaa… En ole tottunut anelemaan. Äiti opetti: kulje suoraan ja tee asiat itse. Mutta mitä kun ei enää pysty…
Pyytäkää vain!
Minulla olisi pyyntö… Suku on, mutten voi luottaa. Ei tullut elämästä mitään, iloja harvoin, murheita paljon. Ajattelin, että ainakin lapsille olisi parempi. Mutta ei! Pilasin vain. Nyt on kaikki jo jaettu, vaikka hengitän vielä… Mutta yksi iloni jäi Mirkku-ni. Ilpukka, vie se omaan kotiisi! Kissa on viisas ja kova luu, mutta sydän on kultaa. Ota se!
Mitä?!
Kissa! Vähän ärhäkkä, mutta ihana! Kun lähdin, tarrasi minuun, ei olisi päästänyt…
Ilpukka epäröi. Hän piti eläimistä, mutta kotona ei ollut eläimiä, mummun takia eikä rahojen vuoksi. Se olisi lisämeno.
Kieltäytyä hän ei kuitenkaan voinut, kun näki katseen Marja-Liisan silmissä. Kissa oli varmasti hänen ainoa ilonsa. Outoa, kai typerääkin mutta niin oli. Ei ollut Ilpukan asia arvostella. Vieraaseen sydämeen ei näe parempi antaa valoa kun voi.
Vuoron jälkeen Ilpukka haki äidin puheille, ja kysyi mielipidettä. Sitten hän lähti hakemaan Mirkua.
Minä otan sen, mutta vain siksi aikaa, että toivutte.
Totta kai, Ilpukka!
Marja-Liisa nyökytteli ja oli ensi kertaa lempeän ja tavallisen mummon oloinen.
Oven edessä Ilpukka empi. Avaimet oli, mutta tuntemattomaan asuntoon yksin meno arvelutti. Hän pyöri käytävällä ja soitti läheiseen oveen.
Ketä etsit? naapurissa vastasi hymyilevä nainen, sylissään pieni lapsi.
Anteeksi, Marja-Liisa pyysi hakemaan kissansa. Saisitteko vähän pitää ovea auki sillä välin?
Et halua yksin sisään? Oikein toimit! Se mummo on ärhäkkä. Ei kannata leikkiä sillä.
Kyllä hän on ihan kiltti. Me olemme kaikki vähän pipareita!
Niinhän me! Ole hyvä, mennään odottamaan!
Ja niin alkoi kissan pelastusoperaatio.
Heti, kun Ilpukka avasi oven, suhahti hänen ohitseen musta viiva, Mirkku, ohi rappujen ja puiden taakse! Ilpukalle jäi vain huokaisu.
Mene kiinni oviin! huusi naapuri. Se on vikkelä, se! Jos saat sen kiinni, säästät kädet! Onnea vaan!
Ilpukka juoksi ulos ristiin rastiin, ja huomasi pian parin miehen kantavat tavaroita pihalle.
Näittekö kissaa? Ilpukka kysyi väsyneesti.
Yksi miehistä viittasi kohti puita.
Puihin se kiipesi!
Toiset nauroivat, kun Ilpukka hyppi puiden alla. Siellä kissa sähisi oksalla.
Mirkkuli, kis-kis!
Säksätys ja sähinä siihen tuli vastaus.
Sinä siinä… ihan vedestä! Ilpukka kirosi ja huokaisi.
Oli pakko kiivetä puuhun. Ei muuta vaihtoehtoa. Kissa ei alas tullut.
Pihassa kaikki oli hiljaista, alkoi tihuttaa vettä. Ilpukalla oli kylmä, hän olisi halunnut peiton alle tee-kuppi kourassa kuuntelemaan toista kuuloketta, kun toinen piti jättää äidin valitusta varten. Nyt oli vain puu ja Mirkku.
Hän laittoi repun selkään, tarttui oksaan ja kapusi.
Ykkösoksa! Kakkosoksa!
Lähellä ilmaantui musta tassu, joka viisti kasvoja.
Mirkku! Oletko seonnut! Minä…
Ilpukka aikoi uhata, mutta muutti mielensä. Jos kissa ymmärtäisi, hän olisi pulassa. Hän kapusi vielä ylemmäs ja tarttui Mirkkua niskasta.
Päästä oksasta!
Nyt sähisi jo Ilpukka, ja Mirkkukin kai tunnisti lajin. Niin se päästi irti ja antoi laittaa itsensä takin alle. Siinä oli lämmin ja rauhallista. Kissa pysyi hiljaa kuin peläten kadottavansa omituisen ilon, mikä hetkeen leijaili.
Sitten tuli vaikein. Alas oli pelottava matka. Ilpukka ei ollut katsonut alas ei halunnut. Varovasti hän kurkkasi, ja sulki heti silmänsä.
Voi äiti…
Oli korkealla…
Hän kyyhötti kiinni oksassa ja sätti itsensä viimeisillä sanoilla. Olihan käynyt pelastamassa Mirkkua mutta kuka pelastaisi hänet?
Puhelin soi melkein tauotta, mutta Ilpukka ei uskaltanut liikahtaakaan. Hän ei viitsinyt huutaa apua. Hävetti koko touhu.
Hei! Oletko mukavasti siellä?
Huvittunut ääni kuului yhtäkkiä ja Ilpukka melkein tipahti.
Pidä kiinni! Tule alas, minä autan! Odota pieni hetki!
Nuorimies lämpimin äänin viihdytti Ilpukkaa.
No, et kai sinä minnekään sieltä puusta karkaa! Minä käyn hakemassa jotakin!
Tietysti, minähän tässä hengaan! Ilpukan sarkasmi lensi.
Hmmm…
Ja mies katosi kulman taakse. Pian hän palasi, raahasi jostakin tikkaat, asetti ne puun runkoa vasten ja tokaisi:
Tule alas! Vai yövytkö siellä?
Ilpukka pudisti päätään, vähän pelokkaana, mutta miehen kasvot olivat ystävälliset.
Minä pelkään…
Se jäi sanomatta, sillä joku tarttui jalasta ja veti varovasti. Pian Ilpukka oli jo tikkailla, tukevissa käsissä.
Olen tässä! Rauhassa vain!
Hän työnsi Mirkkua tiukemmin paidan alle, ja kun oli maassa, ennätti vielä napata karkuun pyrkivän kissan niskasta. Kissa pysyi taas mukana, kun vetoketju suljettiin.
Tässä pysyt! Lupasin pitää sinusta huolta!
Sinä osaat ottaa hommat haltuun…
Hento, vähän harmaa poika katsoi Ilpukkaa virnuillen.
Haluatko apua kotiin?
Kai minä nyt pärjään… Ilpukka melkein murahdutti, mutta hetkessä moitti itseään.
Kiittäminen olisi ollut paikallaan.
Anteeksi… Kiitos kamalasti! Ilman sinua olisin siellä yötä myöten!
Miksi?
Pelkään korkeita paikkoja.
Miksi sitten sinne kiipesit?
Yritin vain saada kissan alas! Mutta anteeksi nyt, minun pitäisi mennä kotiin.
Älä sinuttele! Näin sinun takapuolesi äsken, joten kyllä saat kutsua minua Samiaksi. Vien sinut ainakin metroasemalle. Vai kotiin asti, onko kaukana?
Ei kovin.
Ilpukasta ei tuntunut enää lainkaan kylmältä. Outo, huoleton lämpö leijaili sormenpäissä ja sai hänet hymyilemään tyhmänlaisesti, kun Sami puhui.
Mirkku taas kökötti hiljaa paidan alla, lämpimässä, ei inahtanutkaan kai sekin pelkäsi menettävänsä jotain tärkeää. Vaikka sitä ei voinut nähdä, silti kissa aisti sen vahvasti.
Samia saattoi Ilpukan kotiin. Seuraavana päivänä hän oli oven takana sairaalan puistossa. Sitten mentiin yhdessä kauppaan ostamaan Mirkulle ruokaa, koska kissa ei syönyt mitä vain ja suostui mieluummin paastoamaan kuin syömään väärin.
Mirkku oli Ilpukalla viikon. Sitten Marja-Liisan tytär tuli ja pyysi kissaa takaisin.
Ymmärräthän, äiti kaipaa sitä niin paljon… Parempi, kun ovat yhdessä.
Vietkö äitisi kotiin?
Tietysti! Onhan hän minun äiti, vaikka välillä kiukuttelikin. Kiitos!
Ilpukka heilutti hyvästiksi naiselle, joka halasi Mirkkua niin, että kissa hurisi. Taas kerran Ilpukka mietti, miten vieraita ovat toisten sydämet ja perheet. Turha arvailla, kaikki voi olla toisin kuin näyttää. Jos tarvitset edes äitisi kissaa, ei mikään ole niin yksinkertaista kuin miltä päälle päin näyttää.
Ja ylipäänsä, mitäpä turhia miettimään muiden elämää, kun voisi rakentaa omaa. Etenkin, kun joskus voi löytyä joku, kenen kanssa sitä haluaa tehdä. Silloin ei ole väliä, kuka rakastaa ensin tärkeintä on, että olet löytynyt jonkun, joka hakee sinulle ajan ja tikkaat, juuri kun tarvitset. Ja sellainen ei ikinä sano, ettet sinä ole “sellainen”.
Sillä hänelle parempaa kuin sinä ei ole olemassakaan.
