Sanotaan, että häät ovat uuden elämän alku. Mutta Laurille ne olivat vain harhan loppu sellaisen, jonka hän oli itse rakentanut palasta palaseen.
**Kohtaus 1: Täydellisen morsiamen naamio**
Aino seisoi peilin edessä. Satiininvalkoinen pitsimekko, virheetön meikki, säteilevä hymy. Mutta silmistä puuttui lämpö. Hän painoi puhelimen tiukasti korvalleen ja kuiskasi itsevarmasti:
Odota vain siihen asti, kun vihkiminen on ohi. Heti kun hänen nimensä on meidän yhteisellä tilillä, voimme viimein muuttaa yhdessä Turun saaristoon.
**Kohtaus 2: Maailma, joka murenee**
Oveen astui Lauri. Hän piteli käsissään lumivalkoista liljakimppua rakkautensa puhdasta symbolia. Mutta hänen hymynsä sammui silmänräpäyksessä. Hän jäi paikoilleen, kaikki sanat viilsivät terävämpinä kuin veitsi.
Aino jatkoi:
Hän on niin sinisilmäinen Kuvittelee tosissaan, että minua kiinnostaa hänen perheensä perintö. Minua kiinnostaa vain eurot.
**Kohtaus 3: Viha ja hiljaisuus**
Laurin sormet puristuivat tiukasti kukkien ympärille. Vartta napsahti poikki, piikit painautuivat ihoon mutta kipua hän ei tuntenut. Varjo lankesi Ainoon, sulkien huoneen auringonvalolta.
**Kohtaus 4: Totuuden hetki**
Aino kääntyi ympäri. Hänen kasvonsa muuttuivat hetkessä vielä mekkoakin valkoisemmiksi. Puhelin putosi lattialle kovalla kolahtuksella. Hiljaisuus paksuuntui tukahduttavaksi.
**Kohtaus 5: Viimeinen sävel**
Lauri katsoi rusennettuja kukkia kädessään, ja sitten suoraan Ainon silmiin. Kylmästi. Päättäväisesti.
**Ainoa perintö, minkä tänään sait, on se jonka juuri löit laimin,** hän sanoi.
Hän ojensi kätensä ja repäisi hunnun Ainon päästä.
Aino jähmettyi, kykenemättä liikahtamaan. Hunnun ohut kangas jäi Laurin käteen. Hän ei huutanut. Hänen hiljaisuutensa pelotti enemmän kuin mikään raivokohtaus.
Lauri, se ei ole niin kuin luulit Aino haparoi, silmät täynnä kauhua. Minä vain
Näytit juuri todellisen minäsi, Lauri keskeytti.
Hän pudotti revityn hunnun lattialle, suoraan Ainon jalkoihin. Sitten hän veti taskustaan samettirasian kihlasormuksineen, ja laski sen avaamatta pöydälle särkyneen puhelimen viereen.
Vieraat odottavat, Aino kuiskasi epätoivoisesti tarttuen viimeiseen oljenkorteensa. Mitä minä heille kerron?
Lauri käveli kohti ovea, mutta pysähtyi hetkeksi.
Sano heille, että morsian myöhästyi omasta junastaan uuteen elämäänsä ja sulhanen viimein heräsi unestaan.
Hän astui ulos vilkaisemattakaan taakseen. Hetken kuluttua pihalta kuului hänen autonsa moottorin jylinä. Aino jäi seisomaan tyhjään huoneeseen elämänsä kalleimmassa mekossa, joka nyt oli täysin arvoton. Häitä ei tulisi. Olisi vain pitkä tie kotiin, missä odottaisi vain palasiksi hajonnut kunnianhimo.
**Entä sinä, mitä olisit tehnyt Laurin asemassa? Olisitko antanut uuden mahdollisuuden vai polttanut sillat takanasi lopullisesti?**Aino seisoi hetken liikkumatta. Hiljaisuus soi kuuluvammin kuin koskaan ennen. Mekon helma, joka vielä hetki sitten oli tuntunut kruunulta, painoi nyt kaulassa kuin raskas kahle. Hän katseli lattialla makaavaa hunnunriekaletta, sormuksia, särkyneen puhelimen ruutua halkovia viivoja. Jokainen esine kertoi menetetystä tulevaisuudesta, joka ei ollut koskaan kuulunut hänelle ei ainakaan rehellisesti.
Yläkerrasta kuului vaimea naurunremakka, juhlavieraiden uteliaisuutta, joka pian muuttuisi häkellyttäväksi hiljaisuudeksi, kun uutinen leviäisi. Mutta se kaikki tuntui nyt kaukaiselta. Ainolla ei ollut sanoja, joita vastata. Hän ei enää tiennyt, ketä edes yritti huijata Lauria vai itseään.
Silloin jokin hänen sisällään napsahti. Hän riisui hitaasti mekon yltään, taitteli sen siististi tuolille ja hengitti syvään. Katsoi itseään peilistä ilman naamiota, ilman valheita, ensimmäistä kertaa vuosiin. Naisen kasvot olivat oudon tutut ja silti melkein vieraat.
Aino puki ylleen oman vanhan takkinsa, haroi hiuksensa, avasi oven ja astui juhlasalin puolelle. Vieraat kääntyivät, odottivat selitystä. Mutta hän ei sanonut mitään. Ei tarvinnut. Katse kertoi enemmän kuin yksikään anteeksipyyntö.
Ulkona iltapäivän aurinko kajasti vielä hetken. Tie oli pitkä, eikä mikään vienyt pois pettymystä, jonka hän oli itse rakentanut. Mutta jossain kaukana räpsähti uusi valo mahdollisuus rakentaa elämänsä alusta, tällä kertaa rehellisillä kivillä.
Laurin auton jarruvalot katosivat horisonttiin, mutta Ainon askeleet kaikuivat jo kohti jotakin muuta. Ehkä anteeksipyyntöjä, ehkä yksinäisyyttä, mutta ennen kaikkea vapautta olla totta edes itselleen.
Ja juuri siinä, hääpäivänsä raunioilla, Aino tunsi ensimmäistä kertaa, että kaikki oli yhä mahdollista. Lopultakin.
