Kuinka minulla kävikään, että jouduin synnyttämään talvipyryn keskellä. Laskettuun aikaan olisi vielä ollut kolme viikkoa aikaa, ja luulin jo, että silloin paukkupakkaset olisivat saapuneet ja myrsky rauhoittunut sitten olisi voinut kaikessa rauhassa lähteä sairaalaan. Mutta ei, juuri nyt se alkoi! Oikeastaan ei se ollut minusta kiinni, vaan siitä pienestä joka kasvoi sisälläni hänellä tuli kiire, kohtuun alkoi olla ahdasta, eikä ulkona riehuvalla pyryllä ollut hänelle mitään merkitystä.
Tällaisella säällä ei yksikään auto kulje kylämme läpi; tiet ovat tukossa, lumihanget ylettyvät melkein vyötäröön. Lumi ei lakkaa satamasta, tuntuu kuin taivaalla olisi jauhosäkki revennyt. Kun katsoo ikkunasta ulos, näkee vain valkoista valkoista, joka pyörii ja pyörii. Jos tarvitsee hetkeksi pihalle, silmät eivät tahdo aueta; tuuli vihmoo suoraan kasvoille ja lumi pakkautuu silmiin hetkessä.
Juuri tällaiseen pyryyn päätti vauvani syntyä. Aamulla olo oli erilainen; välillä alaselkää särki, välillä väsytti niin, että olisin vain halunnut maata, mutta en löytänyt rauhallista asentoa sitten nousin ylös, kävelin edes takaisin. Anoppi huomasi levottomuuteni.
Anneli, oletko sinä synnyttämässä? Mikä sinua vaivaa, kun pyörit ja vaellat?
En tiedä, äiti, mutta levoton olo on, vastasin.
Antaisinko minä vähän katson vatsaa.
Anoppi ei ollut mikään vanhanajan kätilö, nykyäänhän kaikki on lääkäreiden ja sairaaloiden käsissä. Entisaikojen perinteistä perinnettä ei kukaan enää oikein tunne ennen kylällä oli kolme kätilöä, nyt vain yksi vanha Hilkka enää jäljellä.
Kyllä se siltä näyttää, että maha on laskeutunut, Anneli. Haluaa tulla jo, vauva.
Mutta eihän vielä ole aika, äiti! Onhan liian aikaista?
Ei se meistä riipu, tyttö hyvä, miten Luoja päättää niin käy.
Kyyneleet kihosivat silmiin. Pelotti, ensisynnytys eikä oikein tiennyt mitään, eikä ollut ketään joka olisi osannut neuvoa. Anoppikaan oli synnyttänyt poikansa jo kaksikymmentä vuotta sitten, eikä muistanut enää paljoa.
Anneli, minä haen Hilkka-mummon tänne. Laitan nyt kattilan liedelle; kun vesi kiehuu, ota pois. Jos jaksat, hae puhtaita pyyhkeitä, lakanoita, tiedäthän missä ne pidetään; valmistele kaikki. Mutta älä rehki, ellet jaksa. Kun Esa syntyi, Hilkka-mummo käski minua vain kävellä. Kävele edes takaisin, hengitä vain syvään, niin avautuminen käy nopeammin, hän sanoi ja sitoi villahuivin päähänsä. Minä poikkean matkalla myös Sirkun luona, kutsun hänet sinun äitisi. Kyllä siitä selvitään, Anneli, Hilkka on hyvä kätilö. Häntä haettiin ennen kauempaakin, kaikki halusivat hänet avuksi. On se taitava nainen.
Näin sanottuaan anoppi puki päälleen, otti lumikolan varren tueksi, ja lähti pyryyn.
Jäin yksin. Pelotti vielä enemmän mitä jos synnytys alkaakin nyt, eikä ketään ole kotona? Kuinka anoppi pääsisi tällaisella säällä perille, mitä jos kaatuu johonkin? Jos äiti ei pääsekään? Toisaalta, miksi ei pääsisi…
En tiennyt, mitä tehdä. Muistin vain, että pitää kävellä ja hengittää. Mutta miten hengittää, jos kipu iskee niin kovaa, ettei henki kulje? Olisipa Esa kotona, tukemassa, sanomassa että kaikki käy hyvin, ja olisi tarvittaessa lähellä. Mutta kirotun pyryn takia ei pääse kaupungista kotiin ei bussia, tiet tukossa. Eikä hän tiedäkään, että kohta hänen esikoisensa on täällä, ehkä poika, ehkä tyttö. Voi että, alaselkää särkee taas!
Äkkiä eteisessä kuului ääntä, ja äiti pölähti sisään lumikasojen keskeltä.
Tytär kulta! Anneli rakas! Anoppi soitti, että täällä ollaan jo synnytysäyräillä.
Joo, äiti…
Kohta tulen, lapseni, laitan sinulle vähän kuivattuja marjoja; niistä keitetään komppotti. Keitän vettäkin…
Tunnin päästä myös anoppi palasi Hilkka-mummon kanssa. Kätilönä oli nopea, ryppyinen vanha nainen, joka tutki minut ja sanoi päättäväisesti:
Huomisaamuun mennessä se syntyy.
Miten niin huomisaamuna? säikähdin. Onhan vielä lounasaikakin vasta, ja vasta eilen olen tuntenut hieman kipuja.
Ne olivat ennakkotuntemuksia. Niitä voi tulla päiviä ennen varsinaista synnytystä. Nyt alkaa avautuminen, mutta vasta puolisen sormen verran hiljaa hyvä tulee. Ensimmäisellä kerralla usein kestää. Olen täällä yön, älä huoli, lapsi hyvä. Kun äidillä on rauha, myös vauva syntyy helpommin. Sinä kyllä pystyt tähän.
En tiennyt, että nämä ennakoivat kivut ovat vain pieni alkusoitto kohta edessäni olisivat ne todelliset kukkaset, joihin en ollut lainkaan valmistautunut.
Kipu repi minua sisältä päin, en saanut henkeä, en jaksanut kävellä, en maata. Anoppi ja äiti olivat neuvottomia: eivät osanneet auttaa, mutta eivät raaskineet jättää yksin. Hilkka-mummo komensi heidät silittämään pyykkiä, etteivät pyörisi jaloissa.
Yöllä kaikki hiljeni hetkeksi. Hilkka-mummo katsoi neljä sormea avautunut. Ensimmäinen synnytys, vaikea ja pitkä vauvalle ja äidille. Hetken kun taukosi kivut, sain vähän syötyä. Hilkka-mummo laittoi minut levolle, että jaksaisin ponnistaa viimeiset kilometrit.
Mutta pyry ei laantunut tuntui vain kiihtyvän. Heräsin neljältä aamuyöllä, oli pimeää, Hilkka-mummo tuhisi vieressä.
Herra, auta, kuiskasin katsellen ikonia hyllyllä, auta, että vauva syntyy pian.
Sitten kaikki alkoi taas, ja kipu oli niin suurta, ettei nähnyt enää mitään. Hilkka-mummo nousi, tutki, avautuminen viisi sormea hitaasti edetään, mutta niin se usein menee ensisynnyttäjällä.
Kun ulkona alkoi sarastaa, olin aivan lopussa yöpaidan helma tarttui ihoon, silmissä sumeni, hiukset sotkussa.
Nyt on enää hetki jäljellä, Kannusti Hilkka-mummo, ihan kohta hän on täällä.
Voi mummo, auta, anelin, auta, mummo!
Anneli, mitä sinä hourit? äiti parahti, täällä ei ole sinun mummoa. (Olin lapsena kutsunut isoisoäitiä Mummuksi, kun en muuta osannut.) Mummu Zaina rakasti minua lapsista eniten, kun olin ensimmäinen lapsenlapsenlapsi ja hänellä kun oli vain poikia.
Anneli, pää jo näkyy. Yritä vielä, annetaan mennä näin… Puh-puh-puh, kätilö hengittää kanssani.
Huusin viimeisillä voimillani, ponnistin, hengitin, ja taas huusin. Mummu, auta… En jaksa enää… Ja silloin poika syntyi suoraan Hilkka-mummon käsiin.
Ehkä tämä on viimeinen, jonka otan vastaan, ajatteli Hilkka-mummo hymyillen uuden elämän edessä. Hän laski varovasti pojan vatsalleni.
Poika, Anneli, poika! Katso kuinka kaunis poikasi on, syntyi tähän maailmaan. Onpa äänekäs, varmaan kasvaa johtajaksi, koko kylä tanssii hänen tahtiaan.
Itkin onnesta, suutelin pieniä sormia miten tällainen ihme mahtui minuun? Voi, kunpa Esa olisi paikalla näkemässä, kuinka komea ja ainutlaatuinen hänen poikansa on.
Olavi, minun Olavini, kuiskasin.
Miten niin Olavi? anoppi ihmetteli, sanoithan, että jos tulee poika, annat nimeksi Arvo.
Ei hän ole mikään Arvo hän on Olavi, hymyilin, Olavi Esanpoika.
Hilkka-mummo hoiti loppuhommat, ja oli selvästi jo väsynyt. Uuden elämän vastaanottaminen on aina iloinen asia, mutta myös todella raskasta. Nyt hänenkin olisi aika nukkua, kunhan vain pääsisi kotiinsa läpi pyryn.
Anneli ja poika nukahtivat, äitini Sirkku teki myös lähtöä; hän ei ollut käynyt kotona koko vuorokauteen. Kietoi harteilleen huivin piiloten melkein silmänsäkin ja hyvästeli hiljaa. Ulkona pyry jo laantui; enää hiutaleet olivat pieniä kuin riisisadetta. Ehkä Esa jo pian pääsisi kotiin. Lähes kotipihalla ajattelin: Käynpä Mummun luona ennen kotiin menoa. Jospa hän vielä tarvitsee jotakin. Leipää vein viime viikolla, eikä hän paljon syö.
Miehen isoäiti, minun mummuni, asui kaksi taloa meistä, vanha, jo 93 kesää täyttänyt. Oli asunut yksin jo kauan, ei suostunut muuttamaan meille. Teki kaiken itsekseen mahdollisimman pitkään, ja me autoimme tarvittaessa.
Sain avattua portin näkyi, että Esa oli eilen käynyt lapioimassa. Lakaisin hieman lumia oven edestä, astuin sisään.
Mummu Zaina, Mummu Zaina, huusin samalla pyyhkien jalkojani, minä tässä, Sirkku, tulin katsomaan sinua.
Kukaan ei vastannut mummu nukkui. Riisuin takin, kengät, menin eteiseen ja siellä, mummu makasi vuoteellaan, kädet ristissä rinnalla, kauniissa vaatteissa, uusi valkea huivi päässä. Huomasin heti; en ollut ennen nähnyt tuota mekkoa hänellä. Lähestyin, pyyhin kyyneleet kasvoiltani ja suljin hänen silmänsä.
Katsoin yöpöydälle: siinä oli Annelin valokuva, vieressä Olavi Pyhän ikoni ja palava kynttilänpätkä.
Kiitos, Mummu, sinä autoit Annelia. Hän sai pojan. Nimeksi tuli Olavi. Mutta sinähän tiesitkin jo kaiken, Mummu, suutelin uurteista poskea, kiitosHetken istuin hiljaa mummun huoneessa. Tuntui, että vaikka hän oli jo poissa, huoneessa lepäsi lempeä rauha kuin lämmin viltti harteilta. Kynttilä paloi hauraana, kuin joku olisi yhä valvonut hereillä meidän puolestamme.
Pian nousin, suljin oven takanani ja lähdin takaisin kotiin. Pyry oli tauonnut, ja pilvien lomasta pilkisti hennosti talvinen aurinko. Lumi kimmelsi kirkkaana, talo näytti pieneltä ja uudelta, kuin siellä olisi alkanut uusi aikakausi.
Sisällä näin Annelin istumassa vuoteella, vauva sylissään, posket hehkusta punaisina. Hän katsoi minuun ja tiesi jo ei tarvinnut sanoa mitään. Hilkka-mummo torkkui nojatuolissa, villahuivi puoliksi valahtaneena, hengitys tasaista.
Anneli hymyili. Kurotin käteni, kosketin hänen olkapäätään. Olimme hetken siinä, kolmin tai ehkä neljästään, sillä minusta tuntui, että mummunkin käsi pysähtyi hetkeksi Olavin pään ylle, siunaten uutta polvea kulkemaan turvallisesti tähän elämään.
Ulkona tuuli taukosi kokonaan. Kirkas valo lankesi ikkunasta huoneeseen. Pienokainen liikahti, räpytti silmiään, ja ensi kerran hän näki maailman, valkean ja kirkkaan, jossa monen sukupolven rakkaus kietoutui vankkana juurena hänen ympärilleen.
Me kaikki, menneet ja tulevat, olimme siinä hetkessä yhdessä. Ja tiesin: talvipyryn keskellä syntyy vahvimpia niin lapsia kuin tarinoitakin.
