Yliopiston sotilaskoulutuksessa opetti lääketieteen tohtori nimeltään Leena Savolainen. Leena oli koko elämänsä työskennellyt lasten sairaalassa Helsingissä. Eräänä päivänä hän kertoi opiskelijoille tarinan, jota kaikki jäivät miettimään.
Leenan lapset sairastivat läpi kaikki mahdolliset tartuntataudit pienenä, vaikka Leena itse oli lääkäri ja teki kaikkensa suojellakseen heitä. Milloin flunssa, milloin vatsatauti, milloin joku outo virus tuntui, ettei aikaakaan, kun jollakulla kolmesta pojasta oli taas keuhkoputkentulehdus, silmätulehdus tai vesirokko. Leena pesi kädet sairaalassa joka ikinen kerta ennen kotiinlähtöä, riisui työvaatteet, kävi suihkussa ja yritti pitää kotinsa puhtaana viimeistä nurkkaa myöten. Silti juuri ne taudit, joiden parissa hän työssään paini, löysivät tiensä omaan perheeseen. Joskus tuntui, että heti kun sairaalassa oli oikein hankala tapaus, saman viruksen oireet iski hänenkin lapsiinsa. Vitamiinit, marjat, ulkoilu keväthangilla mikään ei auttanut.
Sitten sattui jotakin: rankan päivän jälkeen Leena oli täysin loppu. Työpäivä oli ollut täynnä raskaita hetkiä, eikä voimia ollut enää jäljellä. Paluumatkalla kotiin häntä alkoi ahdistaa ajatus siitä, että taas joku lapsista sairastuu, kun hän astuu ovesta sisään. Yllättäen Leena kääntyi kulmasta eri suuntaan ja asteli Töölön vanhaan elokuvateatteriin katsomaan Indiana Jonesin uusinta elokuvaa. Elokuvan jälkeen, hieman syyllisenä mutta hyvällä mielellä, hän palasi kotiin. Yllätys oli suuri: lapset olivat terveinä, nauru raikui ja leikit jatkuivat iltaan asti.
Viikon päästä Leena meni kiireisen työpäivän jälkeen ystävänsä Ailin luo ja joi kupin teetä pullan kera, nauroi vanhoille koulumuistoille. Taas sama juttu kotona kaikki hyvin, kukaan ei sairastunut.
Siitä lähtien Leena teki itselleen säännön: kotiin ei mennä suoraan rankkojen päivien jälkeen, vaan hän poikkesi aina matkalla Pikku-Vallilan puistoon, nautti keväisen kahvin pienellä penkillä lintujen laulua kuunnellen, hengitti muutaman kerran syvään ja antoi itselleen aikaa rauhoittua. Vasta sitten hän meni kotiin. Kummallista kyllä, lasten sairastelut lakkasivat aivan kokonaan. He hyppivät trampoliinilla ja rakentelivat lumilinnoja, terveinä ja iloisina.
Leena teki siitä omat johtopäätöksensä: ei ole kyse vain bakteereista ja viruksista, vaan siitä, mitä kaikkea kannamme sisällämme kotiovesta sisään. Huono mieliala, ahdistus ja raskaat hetket kulkevat mukana, vaikkei niistä sanallakaan mainitse. Hän oppi, että huono energia tarttuu aivan kuten viruksetkin.
Siksi, Leena kertoo, jos päivä on ollut vaikea tai mieli on synkkä, älä juokse suoraan rakkaittesi luo. Käy edes hetki hengittämässä raitista ilmaa, ihaile auringonlaskua tai istahda hetkeksi kahvilan ikkunapöytään ja vaihda ajatuksia hyvään. Sen jälkeen on helpompi olla kotona ja antaa lapsille hyvää oloa. Kukaan ei tiedä tarkalleen, miksi tämä toimii tiede tutkii asiaa varmasti. Mutta Leena vannoo: joskus riittää pieni kävely puistossa, hetki elokuvan parissa tai lämmin nauru ystävän seurassa. Ja sitten on taas voimia palata niiden luo, jotka ovat tärkeimpiä.
