Mutta mehän olemme perhettä, sanoivat veljeni ja siskoni sinä päivänä, kun jätimme äidin hyvästit Hietaniemen hautausmaalla.
Ihan ne samat, joita ei näkynyt silloin, kun äiti ei enää päässyt sängystä ylös. Ne samat, jotka eivät koskaan vastanneet puhelimeen. Ne samat, jotka kirjoittivat: Ilmoita jos tarvitset jotakin mutta pysyivät silti poissa.
Sinä päivänä he tupsahtivat kuitenkin paikalle ensimmäisinä. Siistit vaatteet, nenäliinat ja kyyneltipat valmiiksi esitettyinä. Halauksia, joita äiti ei ollut saanut vuosiin.
Katselin heitä, enkä tiennyt itkinkö enemmän äidin vuoksi, vai sitä tekopositiivista perhe-elämää, joka marssi arkun perässä.
Hoidin äitiä yksin. Kun lääkäri totesi: Häntä ei voi jättää yksin, kaikkien katseet painuivat lattiaan. Minä jäin.
Olin siinä, kun hän unohti nimiä. Kun piti auttaa ihan arkipäiväisissäkin asioissa. Kun hän pyysi anteeksi, että oli minulle vaivaksi. Kun hän kyseli muun perheen perään ja minä valehtelin, ettei hänen sydämensä särkyisi.
Oma elämäni kutistui lääkkeiden aikatauluihin, unettomiin öihin ja jatkuvaan pelkoon, että äiti lähtee yksin.
He eivät nähneet aamuja ilman torkkuja. Kaatumisia. Kyyneleitä, joita itkin suihkun alla salaa. Sitä väsymystä, joka meni luihin asti.
Kun äiti sitten lähti silloin he saapuivat. Eivät kysyneet, miten minä voin. Eivät kiittäneet. Eivät tulleet auttamaan.
Tulivat kysymään:
Entä se asunto?
Mitäs sille mökille nyt käy?
Mitä äiti jätti jälkeensä?
Silloin tajusin jotain, mikä särki sydämen. Joillekin sairas äiti on riesa ja vainaa äiti mahdollisuus. Eikä kaikkein pahinta silti ollut tuo. Pahinta oli kuulla:
Sait sinäkin jo enemmän.
Sähän kuitenkin asuit hänen kanssaan.
Aivan kuin hoiva olisi palkinto.
Aivan kuin rakkaus olisi diili.
Aivan kuin uhrauskin voisi mitata neliöissä ja perinnön prosenteissa.
He halusivat jakaa perinnön, mutta eivät vastuuta. Halusivat tasajaon, vaikka heitä ei näkynyt silloin kun oikeasti olisi tarvittu. Puhuivat oikeudenmukaisuudesta, kun sitä ennen eivät sanoneet sanaakaan.
Sinä päivänä en riidellyt. En korottanut ääntä. En selitellyt.
Koska ymmärsin, että minulla oli jo jotain, mitä he eivät koskaan saa.
Ne viimeiset sanat.
Viimeinen katse.
Viimeinen kädenpuristus.
Ja varmuus siitä, ettei äiti lähtenyt yksin.
He ottivat tavarat.
Minulle jäi rauha.
Ja uskokaa pois se on arvokkaampaa kuin mikään perintö.
Jos luet tätä ja et tänään ole äidin luona, mutta jo mietit mitä hänestä jää pysähdy.
Omaisuudet voi jakaa. Omaa omaatuntoa ei.
On asioita, joita ei voi ostaa edes eurollakaan: se rauhallinen uni, kun tietää tehneensä sitä, mikä oli oikein silloin kun sitä eniten kaivattiin.
