Poika ei ollut soittanut kolmeen kuukauteen. Luulin hänen olevan kiireinen töiden parissa. Lopulta päätin lähteä itse hänen luokseen, kertomatta mitään etukäteen. Oven avasi minulle tuntematon nainen, joka kertoi, että oli asunut asunnossa jo puoli vuotta.
Jos en olisi sinä päivänä hypännyt bussiin kohti Tamperetta, olisin varmaan vielä pitkään pitänyt itseäni siinä uskossa, että Oskari on vain kiireinen eikä ehdi soittaa. Että töitä riittää, että jokin projekti vie mehut, että nuoret nyt elävät nopeasti ja unohtavat soitella äidilleen. Mutta minä lähdin. Ja se, mitä näin hänen asuntonsa ovella, muutti elämäni kertaheitolla.
Kaikki alkoi vähäeleisesti. Yleensä Oskari soitti sunnuntaisin, puolenpäivän aikaan, kun keittelin lihakeittoa ja hän joi aamukahviaan. Toisinaan viestitteli arki-iltana kysyi, miten verenpaine, olenko käynyt lääkärissä ja vieläkö alakerran Aila kolistelee öisin. Aivan tavallisia asioita. Stigin kuoleman jälkeen niistä puheluista tuli minulle henkireikä, ainoa kiinnekohta.
Kuusikymmentäyksi ikävuotta, neljä vuotta leskeyttä, kolmekymmentäkaksi vuotta geodesian osastolla kaupungilla töissä ja äkkiä eläkkeellä, tyhjä koti ja hiljaisuus, jonka rikkoi vain tuo yksittäinen sunnuntaipuhelu.
Toukokuussa Oskari lakkasi soittamasta.
En huolestunut heti. Ensimmäisen viikon ajattelin, että unohtui. Lähetin viestin. Hän vastasi lyhyesti: Paljon hommia, soitan myöhemmin. Ei soittanut. Toinen viikko taas viesti. Kaikki hyvin, äiti, jutellaan. Kolmas pelkkää hiljaisuutta. Soitin, mutta hän ei vastannut. Joskus viestitti monta tuntia myöhemmin, harvasanaisesti, kuin ei olisi ollutkaan hän.
Ystäväni Pirkko, jonka kanssa käyn jumppaamassa työväenopistolla, sanoi suoraan:
Marjatta, mene käymään hänen luonaan. Jokin ei ole kunnossa.
Ehkä hänellä on nainen, eikä halua kertoa, puolustelin poikaa melkein enemmän itselleni kuin Pirkolle.
Sitä suuremmalla syyllä pitäisi soittaa Pirkko kohautti olkapäitään.
Mutta minä emmin. Oskari ei pitänyt yllätyksistä. Jo Stigin eläessä, kun menimme kerran yllättäen, hänellä oli sellainen ilme kuin olisimme tulleet keskelle jotain suurta sotkua, vaikka keittiössä oli vain vähän tiskiä. Hän oli sellainen tarvitsi omaa rauhaansa. Ymmärsin, luulin ainakin.
Elokuussa en enää kestänyt. Ostin bussilipun Lahdesta Tampereelle, kolmen tunnin matka. Otin mukaan purkillisen itse keitettyä tyrnihilloa ja paketin juustokakkua Oskarin lempikakkua jo lukion ajoilta. Matkalla mietin, mitä sanoisin. Että kaipaan häntä. Että ei hänen tarvitse soittaa joka päivä, mutta kerran viikossa ei ole liikaa. Että olen hänen äitinsä, en mikään taakka.
Nousin rappukäytävään vähän kolmen jälkeen. Kolmas kerros, oikeanpuoleiset ovet, se sama ruskea matto, johon olin joskus brodeerannut “Tervetuloa” hänen tupaantuliaisiinsa.
Mattoa ei ollut enää.
Sen tilalla oli harmaa kynnysmatto ilman tekstiä. Soitin ovikelloa. Oven avasi parikymppinen nainen tumma bob-tukka, verkkarit jalassa, teemuki kädessä.
Päivää, etsin Oskari Järvistä, sanoin melko rauhallisesti.
Nainen kurtisti kulmiaan.
Ei täällä asu ketään Oskaria. Olen asunut täällä helmikuusta saakka.
Jäin seisomaan siihen juustokakkuni ja hillopurkkini kanssa, sydän pamppaillen kurkussa. Nainen nimeltään Laura, kuten hän pian kertoi päästi minut sisään, kai siksi että näytin olevan pyörtymäisilläni.
Asunto oli aivan eri. Huonekalut, verhot, seinät, kaikki erilaisia. Ei jälkeäkään pojastani.
Laura vuokrasi asunnon kiinteistövälittäjän kautta, ei tuntenut omistajaa, kaikki meni suurten firmojen kautta. Hän antoi minulle puhelinnumeron. Soitin heti, Lauran sohvalla samalla, jolla Oskari oli istunut vielä puoli vuotta aiemmin.
Välittäjä vahvisti: Oskari Järvinen oli vuokrannut asuntonsa helmikuussa. Kyllä, maksoi vuokran ajallaan, tilisiirto Suomesta. Uutta osoitetta ei ollut jättänyt.
Palasin Lahteen viimeisellä bussilla. En itkenyt. Olin liian sokissa. Poikani ainoa lapseni, joka piteli minua kädestä Stigin hautajaisissa, auttoi veroilmoituksen kanssa ja sanoi aina “äiti, voit luottaa minuun” oli muuttanut pois, vuokrannut asunnon vieraalle naiselle, eikä maininnut siitä sanallakaan.
Kolmeen päivään en soittanut. Odotin, että hän soittaisi. Ei soittanut.
Neljännen päivän iltana viestitin: “Kävin Tampereella. Tiedän ettet enää asu Satamakadulla. Soita.”
Hän soitti tunnin kuluttua. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen kuulin hänen äänensä.
Äiti, anteeksi. Olisi pitänyt kertoa.
Missä olet?
Hiljaisuus. Painava.
Olen Oslossa. Norjassa. Maaliskuusta asti.
Istahdin keittiön pöydän ääreen. Naapurissa Martta ripusti lakanoita parvekkeelle. Maailma näytti samalta, vaikka omani romahti siihen paikkaan.
Oskari puhui pitkään. Että isän kuoleman jälkeen kaikki kävi raskaaksi. Että minun puheluni, sydänlääkekyselyt, paketit juustokakkua ne kaikki alkoivat ahdistaa. Että ei osannut sanoa suoraan, koska tiesi sen satuttavan minua. Joten valitsi huonoimman tien karkasi.
Tuntui, että jos en lähde, tukehdun, sanoi Oskari hiljaa. Ei sinuun, äiti, vaan siihen, että piti olla isän korvaaja. Täyttää kaikki tyhjäksi jääneet paikat.
Olisin halunnut huutaa. Sanoa, etten sitä koskaan pyytänyt. Mutta kun rehellisesti ajattelin, muistin kaikki ne sunnuntait, kun kerroin hänelle jokaisen päivän kulusta, lääkärikäynnit ja laskut. Kuin hän olisi ollut aviomies, ei poika.
En sanonut mitään. En ollut vielä valmis.
Tule jouluksi kotiin, sanoin vain.
Tulen, äiti.
Katkaisin puhelun ja istuin keittiössä pitkään. Juustokakku, jonka vein Tampereelle, seisoi koskemattomana pöydällä. Söin palan yksin. Oli hyvää. On se aina ollut.
Oskari tuli jouluna. Istui joulupöydässä vastapäätä minua siinä, missä Stig aikanaan, mutta nyt omana itsenään. Aikuisena miehenä, joka teki kipeän ratkaisun, mutta omista syistään. Emme puhuneet Oslosta kinkun äärellä. Ehkä puhumme joskus. Ehkä emme.
Pirkko kysyy välillä, olenko antanut anteeksi. En osaa vastata. Vain sen tiedän, että kun Oskari nyt soittaa sunnuntaisin ja soittaa yritän pitää puhelut lyhyempinä. Ja kysyn useammin, mitä hänelle oikeasti kuuluu, enkä vain kerro omia huoliani. Se on vähän, mutta jostain on aloitettava.
Joskus suurin rakkaus, jonka äiti voi antaa aikuiselle lapselleen, on oppia päästämään irti. Vaikka kukaan ei olisi koskaan opettanut, kuinka se tehdään.
