Tulppaanit
Voi hyvä tavaton, miten kaunista! Sinä olet oikea taikuri, Pirkko-Maija!
Kirjava tulppaanipenkki loisti auringossa kuin satumaailma. Mirja tiesi tarkalleen, mitä tämä kaikki oli maksanut Pirkko-Maijalle ei rahassa, vaan työssä ja sydänveressä. Vuosia oli naapuri kuluttanut muokatessaan harmaan, elottoman sisäpihan vehreäksi puutarhaksi, jossa jopa leikkipaikka, jonne Mirja nyt käveli tyttärensä Heljän kanssa, oli Pirkko-Maijan ansiota. Miten joku osaakin luoda kauneutta ympärilleen! Piha oli muuttunut täysin: siisti, avara, elävä. Ja kukkaloisto siitä voisi kirjoittaa runon. Jokaisen istutuksen oli Pirkko-Maija tehnyt itse. Mirja oli asunut täällä lähes viisitoista vuotta, siitä asti kun vanhemmat olivat taloon muuttaneet, eikä hän ollut nähnyt kenenkään muun koskaan istuttaneen kukkia pihalle. Vain Pirkko-Maija ja sekin alkoi vasta hiljattain, miehen kuoleman jälkeen.
On rankkaa jäädä yksin. Poika asuu Joensuussa, ei ole ketään toista, johon tukeutua. Pirkko-Maija ei suostunut muuttamaan poikansa luo, ei sitten millään. Liian kiintynyt tähän paikkaan, lapsuutensa kaduille, näihin seiniin, kaikkeen rakkaaseen. Pojalla oli oma perhe ei siinä olisi ollut tilaa äidille, ei varsinkaan, kun välit miniään eivät olleet parhaat. Eihän siinä mitään miniän äiti asui samassa kaupungissa ja auttoi kyllä. Pirkko-Maija tiesi olevansa vähän ulkopuolinen, vaikka juttuseuraakaan ei puuttunut.
Pirkko-Maija ei koskaan erityisesti valittanut Mirjalle, mutta tämä näki kyllä omasta kokemuksesta, kuinka yksinäisyys painoi. Tiesihän Mirja itsekin, miten teki kipeää, kun perhe hajosi. Olisi voinut pelastaa avioliittonsa, jos olisi vain voinut ummistaa silmänsä asiasta. Mutta miten voi antaa anteeksi, kun se “ystävä” oli Sirpa, jonka kanssa oli syöty suolaa ja istuttu koulunpenkillä miltei vuosikymmen? Mirja otti ja heitti avaimet miehensä nenän eteen, katsoi Sirpaa silmiin, ja ryhtyi… suremaan. Viikon päivät oikealla antaumuksella. Jopa palkatonta lomaa otti, jotta voisi märehtiä rauhassa.
Eipä saanut surra rauhassa; istui keittiössä jäätelöpurkin kanssa, silmät turvonneina itkemisestä, kun ovelle jyskytettiin siihen malliin, että verenpaine nousi. Tuskin ajatteli mitään, avasi oven.
Pirkko-Maijaa oli ollut silloin pelottavaa katsoa. Mirja oli tottunut tähän rauhalliseen, hymyilevään naiseen, joka leipoi pullaa lapsille ja kyseli leikkipihalla kaikki “Miten Teemu nukkuu? Onko Liisalla maha kunnossa? Riittääkö maito, Sini?”.
Lääkäri Pirkko-Maija oli, lastenlääkäri ei pelkästään nimeltään, vaan sydämestään. Aina auttamassa ja tarkkailemassa, kenenkin kohdalla piti olla hellä tai jämäkkä. Mutta sillä kertaa Mirjaa vastaan seisoi joku aivan muu: hätääntynyt, surun runtelema ihminen.
Mikä sua vaivaa, Mirja-kulta? Miksi olet noin itkuinen, sattuuko johonkin? kysyi Pirkko-Maija melkein tiukasti.
Ystävän murheesta pala kurkussa Mirjan surut jäivät kauas taakse. Ei ollut aikaa piehtaroida, piti auttaa naapuria. Pirkko-Maijan syyssä oli jotain, joka oli paljon isompi kuin avioeron tuska: mies oli viety pois kokonaan. Ei ollut reilua vertailla: avioero sattuu, mutta siitä jää ihmiselle jäljelle edes tieto, että ex-puoliso elää vielä jossain… mutta surun, jonka Pirkko-Maija koki, rinnalla se oli pientä.
Pirkko-Maijan puoliso ei ehtinyt ambulanssiin saakka. Ei halunnut edes soittaa, koitti selvitä lääkkeillä, mutta kun viimein soitti, oli liian myöhäistä. Löysi miehen ovella, puolitiessä vastaan tulossa, muttei jaksanut nousta portaita.
Tuona iltana Mirja nappasi takin päälleen ja juoksi perässä. Tuli vasta illan suussa takaisin, heitti sulaneen jäätelön biojätteeseen, siivosi keittiön ja pyöritteli sormea teekupin reunaa, ajatuksia täynnä. Seuraavana päivänä käveli maistraattiin ja jätti avioerohakemuksen. Ei aikonut enää odottaa. Ei jäädä paikalleen hakkaamaan päätä seinään; elämä on ainutkertainen, eikä niitä hetkiä saa takaisin. “On parempi karistaa tomut jaloistaan ja jatkaa matkaa”, mietti Mirja ja onnistui.
Uusi työ, uusi rakkaus ei se helppoa ollut, mutta palkinto oli Dima, Heljä ja uusi elämä, joka alkoi saada väriä.
Mutta Pirkko-Maijalla asiat eivät olleet yhtä valoisia. Miehensä menetyksestä selvisi jollain lailla, mutta ilo ja nauru olivat painuneet pois. Hymyili yhä ja kyseli naapurien lapsista, mutta Mirja näki kyllä se oli pinnallista rutiinia. Tuntui kuin Pirkko-Maijan hymystä olisi jäänyt lämpö kokonaan pois; se oli kuin jäätynyt jonnekin menneeseen.
Vuosi, toinen, kolmas… Pirkko-Maija jäi eläkkeelle ja muutti lähes kokonaan mökilleen Saimaan rannalle. Jopa se tuli myytyä, kun poika tarvitsi rahaa ensiasuntoon. Mitenpä ei olisi auttanut ainoa lapsi. Sen jälkeen Mirja päätti tehdä asialle jotakin. Sellaista ihmistä ei saanut jättää yksin, jolta itse oli saanut niin paljon: käynyt ovella, kun lapsi oli kuumeessa, painanut käden otsalle ja tuonut hunajateetä. Naapuria ei jätetty, ei vaikka muut eivät välittäneet. Mirjan vanhemmat olivat opettaneet: “Auta kun pystyt, Mirja-kulta. Et voi tietää, milloin itse tarvitset apua, ja silloin ehkä joku auttaa sinua.”
Oli selvää, ettei Pirkko-Maija virkistynyt pelkästä juttelusta. Päinvastoin, nämä tapaamiset tuntuivat vievän häntä vain kauemmas ihmisistä. Märät silmät ja harventuneet käynnit pihalla paljastivat kaiken.
Mirjan mielestä tarvittiin tekoja, ei sanoja. Pieni puuskahdus kirkkaiden tulppaanien keskellä kiitos Diman, joka oli tuonut kimpun näitä ennen Heljän syntymää sai Mirjan keksimään ratkaisun. Hän osti laatikollisen tulppaaninsipuleita torilta aamulla ja kolkutteli Pirkko-Maijan ovea, Dima nyökkäsi ja katosi paikalta.
Kyllä minä nyt pärjään!
Mirja kertoi niin vakuuttavasti “vahingossa” ostaneensa liikaa sipuleita ja muisteli ääneen, kuinka Pirkko-Maijan mökillä kukki aina komeimmat tulppaanit. “Auttakaa nyt, Pirkko-Maija! En minä näitä yksin osaa, ja vatsa kasvaa…”
Pirkko-Maija järjesteli sipulit tyynesti ja hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Tulee vielä kaunista, mutta niillä ei pitkälle pötkitä. Tulppaanit kuihtuvat nopeasti. Tärkeämpää olisi, että istutetaan pitkäkestoisia kasveja rinnalle.
Siitä alkoi pihaepopea. Kaikki eivät innostuneet puutarhanhoidosta, mutta jokainen osallistui: rahat siemenille ja taimille järjestyivät helposti. Mirja hoiti hankinnat, mutta kun Heljä syntyi, otti Pirkko-Maija vastuun. Pian hän hommasi yhteyksiensä avulla uudet leikkivälineet pihalle, ja penkit portaiden eteen. Pihan ilme muuttui.
Vanhemmat miehetkin innostuivat. Kevättalkoissa syntyi aita istutusten ympärille, ja Pirkko-Maija melkein itki ilosta katsellessaan valkoista lauta-aitaa.
Nyt Pirkko-Maija vietti kaiken aikansa pihalla. Hänellä oli taas syy elää ja Mirja iloitsi. Hän työnsi vaunuja pitkin pihan reunaa, katseli istutuksia ja kiitti sydämessään miestään: ilman hänen tuomiaan tulppaaneja kaikki olisi toisin.
Kun Heljä oppi kävelemään, Mirja vei tytön joka päivä katsomaan, milloin ensimmäiset kevään tulppaanit puhkeaisivat kukkaan.
Ja sitten ne puhkesivat.
Seisoessaan haltioituneena kukkapenkin äärellä Mirja päästi otteensa Heljästä. Pieni tyttö käytti tilaisuuden hyväkseen ja juoksi kohti jalkakäytävää.
Heljä! huusi Mirja ja ryntäsi perään, ettei tytär juoksisi tielle.
Pirkko-Maija suoristi selkänsä pihan aidan maalauksen lomassa ja nauroi:
Kiipeä kiinni, Mirja! Saitpa liikuntaa, turhaan olet sanonut ettei arjessa ehdi!
Totta puhutte! vastasi Mirja pidellessään riehuvaa tytärtään. Mistä näitä sääkeliä riittää näin nopeina?
Oletko muuten huomannut, että Heljä varaa jaloillaan pelkästään päkiöille? Pirkko-Maija kurtisti otsaansa.
Olen huomannut. Kotona näkyy vielä paremmin. Onko se huono merkki?
Vie varmuuden vuoksi lasten neurologille. Parempi katsoa kuin katua.
Osaatko suositella ketään?
Annahan kun mietin. Käy illalla, annan yhteystietoja jos löydän jonkun, johon luotan. Omankin sukupolveni lääkärit ovat jo eläkkeellä ja lastenlapsia hoitamassa. Nuoremmista en tunne monia. Pitääpä laittaa puskaradio soimaan.
Puskaradio? Mirja katsoi hölmistyneenä.
No se, että soitetaan tutuille! Pirkko-Maija nauroi. Suomalainen viestinta! Kyllä joku neuvoo.
Kiitos!
Eipä kestä. Miten teillä muuten menee?
Ihan hyvin! Dimalla on vain töitä paljon. En ehdi nähdä koko miestä, tulee myöhään kotiin, lähtee aikaisin…
Ei tuo ole lainkaan huono asia, Mirja. Mikä olisi, jos hän loikoilisi vain sohvalla? Olet onnekas! Moni äiti on valittanut samaa, etenkin kun lapsi on pieni, mutta parempi näin kuin päinvastoin. Tiedätkö mitä? Jos mieli tekee purkaa pahaa oloa, tee ensin ruokaa, tarjoile teetä, ja sitten vasta voit narista mutta älä ihmisenä, vaan olosuhteita kohtaan. Jos syytät miestäs huonosta perheajasta, seuraa vain riita. Mutta jos sanot, että kaipaat läheisyyttä ja että tytär odottaa oven takana isää kotiin, aivan toinen reaktio. Näin me teimme Nikolaksen kanssa ja 48 vuotta meni hyvin. Ainoan kerran riitelimme tosissamme… koiranpennusta!
Koirasta?
No niin. Poika halusi välttämättä koiran, minä vastustin. Tiesin, että kaikki hoito jäisi minulle. Mutta viimein annoin periksi. Sitten sainkin lenkkeillä melkein kymmenen kiloa pois, sillä se otus olisi hajottanut koko asunnon ellei olisi saanut liikkua! Poika oli ekaluokkalainen silloin, ei tietenkään lenkittänyt. Mutta kyllä siitäkin selvittiin. Ja koira oli oikea viisas.
Sinuun tullut, selvästi, nauroi Mirja.
Totisesti! Mutta eipäs anneta Heljän tarttua maalipurkkiin! Pirkko-Maija siirsi astian kauemmas. Äiti ei muuten saa koskaan tytärtä puhtaaksi!
Niin jatkui päivä; keinua, hiekkalaatikkoa, taputuksilla leikkimistä. Mirja oli juuri palaamassa sisälle, kun hän kohtasi jotain sanomatonta: palasina olevan kukkapenkin. Hento poika, ehkä hieman vanhempi kuin Heljä, oli tallonut suurimman osan kukista. Viereinenkin penkki oli hajotettu.
Mirjan sydän hakkasi, kun hän katsoi äitiä, joka seisoi vieressä silti vain hymyillen, katsellen lapsensa “luovuutta”.
Mitä täällä tapahtuu? Mirjan ääni oli käheä.
Mitä tarkoitat?
Miksi lapsesi talloo kukat?
Miksei?
Ettehän te voi tehdä noin!
Kuka estää lapseni kokemasta ja oppimasta? Ehkä sinä?
Sinä kutsut tätä kasvattamiseksi? Mirja vaivoin pidätteli itseään.
Taustalla Heljä puristi äitinsä sormea.
Kyllä, nimenomaan kasvua. Lapsi oppii koskemalla ja kokeilemalla. Kukat kasvavat siksi, että ne voidaan poimia ja repiä.
Nämä eivät kasva niityllä joku on istuttanut ne, hoitanut ne!
Voi herranjestas, miten turhaa! Miksi otat tämän niin raskaasti? Ei kannata hermostua, terveydelle vaarallista. Ne ovat vain tulppaaneja. Uudet kasvavat.
Mirjan maltti loppui, hän oli jo harppaamassa toisen naisen eteen, kun Heljä ulvahti itkua, katkaisten tunteenpurkauksen.
Vie lapsesi nyt pois! soitti Mirja hiljaa mutta päättäväisesti, kun kaivoi puhelinta. Soitan vartijalle!
Voi että! Nykyajan ihmiset ja niiden nenäkkyys. Soittakaa vaikka kyyti.
Koko pihan väki alkoi katsella ikkunasta alas Mirja huomasi.
Häipykää nyt vaan, älkääkä enää tulko! Mirjan sanat kuultiin selvästi.
Käännyttyään Mirja näki Pirkko-Maijan seisovan portailla, kastelukannu toisessa kädessä, toisessa Heljän lempparipulla.
Mikä tämä on, Mirja? Miksi… enhän minä…
Pirkko-Maija pudotti kastelukannun portaille ja vetäytyi hitaasti sisälle. Ovi sulkeutui. Mirja yritti huutaa perään, mutta Heljä alkoi taas itkeä, nälkä ja väsy vallaten, ja Mirja joutui viemään tytön kotiin.
Kun Heljä viimein nukkui, Mirja palasi Pirkko-Maijan ovelle. Ei vastausta.
Kotiin päästyään Mirja etsi pojan numeron ja soitti.
Kiitos tiedosta, Meillä on kaikki kunnossa. Äiti pyysi, että en tulisi. Hän on vain väsynyt ja surullinen. Mutta mitä oikein tapahtui?
Mirja kuvaili tilanteen, lupasi pitää silmällä, ja vakuutteli että pitäisivät huolta.
Kuka “me”? Ehkä kuitenkin tulisin käymään. Lapsi tulee pian maailmaan, mutta…
Odotetaan vielä. Minulla on suunnitelma; jos se ei toimi, palaan asiaan. Kiitos!
Sinä iltana Heljä jäi Diman hoitoon, ja Mirja kierteli naapureiden ovilla kertomassa suunnitelmastaan. Suomalainen yhteisöllisyys heräsi harva jäi kylmäksi.
Perjantai-iltana pihalle kokoontui joukko. Miehet kantoivat autoista laatikoita, ja kaikki ryhtyivät yhdessä hommiin. Heljän pelokas katse kukkia talloneeseen poikaan oli yhä Mirjan mielessä hän ei sallisi, että omaan lapseen iskisi se pelko, ettei kauneudella ole arvoa.
Mirja avasi laatikon toisensa jälkeen, otti uusia istutuksia maahan naapureiden liittyessä mukaan. Kun kaikki lopulta oli valmista, kiitti hiljaa miestään ja pusersi tätä poskea vasten. “Kiitos kaikesta”, hän kuiskasi.
Lauantaiaamuna Mirja nousi portaat Pirkko-Maijan ovelle.
Pirkko-Maija, avaa ovi! Olen varma että olet kotona! Tämä on tärkeää!
Lukko narahti, ja oven takana seisoi Pirkko-Maija silmät punaisina, ääni kolkko, kuin elämän jäljiltä.
Onko Heljä kipeänä?
Ei, onneksi ei. Mutta sinua tarvitaan! Tule kanssani pihalle, pyydän!
Pirkko-Maija epäröi, pukeutui anorakkiinsa ja seurasi ulos. Aurinko häikäisi silmiä.
Voi sentään, anna hetki että totun valoon!
Hiljaisuus ympärillä. Kun Pirkko-Maija viimein avasi silmänsä, hän haukkoi henkeään. Ei saanut kunnolla henkeä näkymä sai silmät täyttymään kyynelistä.
Tulppaanit… meri tulppaaneja! Koko piha ja kaksi tuoretta istutusaluetta, täynnä kukkia!
Mitä tämä on? Mistä nämä kaikki ovat tulleet?
Tervetuloa ulos, Pirkko-Maija! Mirja talutti hänet penkille. Anna anteeksi, ettemme kyenneet varjelemaan sitä, mihin olit sydämesi antanut. Kaikki kävi niin nopeasti… Mutta me kyllä ymmärrämme, miten paljon olet meidän kylällemme antanut. Katso: täällä on lähes kaikki sinun entisiä potilaitasi, tai heidän vanhempiaan. Useampikin, jotka kasvoivat sinun kanssa, ovat jo saaneet omat lapsensa kuten minäkin. Me haluamme vain, että tiedät: kukaan ei saa kohdella sinua huonosti. Me teimme ilmoituksen, mutta epäilen, että siitä ei ole sinulle iloa. Sinua ilahduttaa varmasti enemmän se, että nyt sinulle koittaa taas vilkas kasvukausi! Mutta älä huolehdi, autamme kyllä. Anna meidän pitää piha kauniina, jotta lapset ja me aikuisetkin voimme iloita siitä arjessa. Sinun vihreille sormillesi täällä riittää töitä, Pirkko-Maija! Minä saan kaktuksetkin kuolemaan, mutta sinulla kaikki kasvaa ja kukkii vielä palmut ja appelsiinipuutkin!
Voi Mirja… kiitos… Pirkko-Maija pyyhki silmiään, nousi ja suoristautui.
Missä oli se vanhus, joka vain hetki sitten laahusti ovesta ulos?
Mitä kaikkea te nyt istutitte? Katsotaanpa!
Ja niin pihan elämä jatkui, kevät puhkesi täyteen kukkaansa, ja kaikilla oli taas syytä hymyyn.
