Toimisto surisi tavanomaisista keskusteluista. Sisään tuli osastonjohtaja mukanaan huomaamaton, harmaan oloinen nainen.
Tutustukaa tytöt, tässä on Satu. Hän työskentelee jatkossa kanssanne Timon tilalla. Timo sai ylennyksen. Uskon, että yhteispeli sujuu, lausui Tuula Lehtonen ja poistui.
Satu meni Timon entiselle paikalle, nosti esiin kauniin kahvikupin ja pienen miehen valokuvan. Heti ryhtyi työhön, kuin olisi ollut talossa jo vuosia.
Kun lounaskello soi, kaikki nousivat yhtaikaa ja lähtivät syömään. Vain Henna jäi pöytänsä ääreen. Häntä poltteli uteliaisuus, kuka kuvan mies saattoi olla.
Kuvassa komeili hurmaavasti hymyilevä mies, suora hammasrivistö paljasti.
Kukahan tuo mahtaa olla? Taiteilija vai ehkä muusikko? Henna pohti mielessään.
Hän nappasi kuvan puhelimellaan ja liittyi muiden seuraan. Lounaspöydässä uuden tulokkaan tarina kiinnosti kaikkia.
Me tavattiin Laurin kanssa kolme vuotta sitten, ja se sattui aika erikoisesti, ette uskoisi, Satu aloitti.
Kerro toki, tytöt kannustivat.
Muistot veivät Sadun kolme vuotta taaksepäin, aikaan, jolloin hän työskenteli suuressa yrityksessä. Erään väärin toimitetun erän vuoksi juuri hänet komennettiin selvittämään asiaa tulevan miehensä firmaan.
Satu oli taitava neuvottelija, vaikka ulkonäkö oli vaatimaton, eivätkä kasvot jääneet kenenkään mieleen oikea harmaa hiiri. Neuvottelupöydässä hän kuitenkin muuttui lempeäksi, mutta määrätietoiseksi vaikuttajaksi ja saavutti haluamansa.
Pomo tiesi tämän, siksi Satu lähetettiin paikalle. Vastaanotossa hovimestari totesi:
Kolmashuone, Lauri Koskela.
Satu astui sisään, esittäytyi rauhallisesti.
Satu, toimitus tuli väärin, logistiikassa oli virhe.
Selitystä seurasi. Lauri tuijotti eikä voinut uskoa silmiään.
Sehän on hän, jonka olen nähnyt vain unessa, hän ajatteli.
Sadun oranssit hiukset liikkuivat vienosti, vihreät silmät katsoivat suoraan ja rehellisesti. Puhui selkeästi, rauhallisesti.
Satu valmistautui tiukkaan neuvotteluun, kun Lauri yhtäkkiä lausui:
Satu, emme tee asiasta valitusta. Uskon, ettei tämä enää toistu.
Satu kiitti ja poistui. Pari päivää myöhemmin Lauri odotti päätalon portailla. Satu tuli viimeisenä.
Satu, hei! Puhuttiin pari päivää sitten, Lauri tervehti vilkuttaen.
Iltaa Lauri, toki muistan, Satu vastasi tyynesti.
Minulla olisi kaksi lippua Kansallisteatteriin, äiti tuli sairaaksi, lähdetkö seuraksi? valehteli Lauri veitikkamaisesti.
Voin lähteä. Milloin esitys on? Satu vastasi ytimekkäästi.
Parin tunnin päästä nyt jo tänään. Jos haluat vaihtaa vaatteita, voin odottaa.
Kiero kaveri, Satu hieman hymyili ja suostui.
Lauri odotti ulko-ovella. Kun Satu saapui, Lauri näki aivan toisenlaisen Sadun: musta, kauniisti istuva leninki korosti hänen sulavaa vartaloaan, kevyet korkokengät ja hillitty iltameikki.
Hän oli tuskin tunnistaa Satua ja vaikuttui muutoksesta. Esityksen aikana Lauri vilkuili Satua selvästi teatterit ottivat hänelle ja tunsi näytelmän.
Esityksen jälkeen Lauri ehdotti illallista. Satu kuitenkin ilmoitti kohteliaasti, että huomisaamuna olisi haastavat neuvottelut. Lauri kyyditsi Sadun kotiin ja hyvästeli.
Viikon lopulla Lauri odotti taas, ja he kävivät yhdessä kävelyllä. Pian Laurista tuli osa arkea ja kahden kuukauden kuluttua hän kysyi:
Äiti haluaisi tavata sinut, sopiiko se?
Olen odottanut hetkeä, Satu vastasi.
Laurin äiti otti heidät lämpimästi vastaan. Joivat teetä omena-mustaherukkahillon ja piiraan kera, sekä erilaisin herkuin. Tunnelma oli luonteva. Satu kertoi uljaasti Vaarinsa hillo-ohjeesta, isänsä kohtalosta armeijan miehenä ja äidin työstään historianopettajana.
Laurin kyydissä illalla Satu huomasi, että oli saanut lämpimän vastaanoton.
Äiti piti sinusta kovasti. Olen siitä onnellinen, Lauri lausui.
Niin heidän tapailunsa muuttui vakavaksi, melkein päivittäiseksi. Vuoden kuluttua vietettiin häitä.
Satu vaikeni. Tytöt kuuntelivat lumoutuneina, osa ehkä hieman kateellisina. Henna mietti itsekseen:
Mitä Lauri näki hänessä, tuossa “harmaassa hiiressä”? Ei kauneutta, ei ulkokuorta. Miksi onni osuu tällaisille? Minä taas, kauniit jalat, kaunis iho, eivät vakavasti ota; joku yrittää pikat tuttavuutta, toinen onkin jo naimisissa.
Kahvitauko loppui, kaikki palasivat työpisteilleen. Henna supatti vieruskaverille:
Katso nyt, tuo oikeasti on hänen miehensä. Uskotko tuota? Kyllä hän jotain sepittää. Kuinka tollainen voisi saada tuollaisen miehen?
Iltapäivällä kaikki lähtivät töistä, ja kun Satu astui ulos, pysähtyi auto. Mies nousi, vilkutti:
Satu, täällä olen!
Se oli sama mies kuin kuvassa. Henna ei voinut kuin miettiä:
Onko tuo mahdollista? Miksi en minä?
Tytöt jäivät ovensuuhun ja katselivat kaksikon perään jokaisella omat ajatukset.
Monesti tällaisen parin nähdessään ihmetellään: Mitä hän hänessä näki? Luultavasti juuri sen, mitä etsi. Kauneus ei aina miestä viehätä heidän kanssaan kyllä flirttaillaan, mutta vaimoksi otetaan toisia. Miksi? Ehkä sitä pitäisi kysyä heiltä itseltään.
