Pirstaleita ystävyydestä
Tänään ilta tuntuu erityisen pitkältä. Palasin kotiin raskaan työpäivän jälkeen tänne meidän pieneen kerrostaloasuntoon Helsingissä. Avasin oven, painoin kenkäni siististi eteiseen kaikki liikkeet olivat väsyneitä, mutta tällä kertaa en tuntenut fyysistä uupumusta, vaan sellaista, jota ei oikein osaa sanallistaa. Kotona leijui poikkeuksellinen hiljaisuus; vain vaimea puhe kuului keittiöstä, missä televisio piti seuraa.
Anniina, ota nyt itseäsi niskasta kiinni, sanoin hiljaa itselleni. Siirryin keittiöön, jossa Mikko istui pöydän ääressä, puoliksi kiinnostuneena kattauksen ja puoliksi televisioun välillä. Hänen edessään höyrysi vielä puoliksi syöty hernekeitto. Katseemme kohtasivat, kun hän kuuli askeleeni.
Oletpa sinä aikaisin kotona, Mikko sanoi, ja hänen äänessään soi aito huoli. Onko kaikki kunnossa?
Istahdin suoraan häntä vastapäätä, halaamatta edes riisumista kunnolla. Puristin käteni ympärilleni. Mikko ymmärsi heti: jotain oli tapahtunut.
Ei kaikki hyvin, sain sanottua, vältin kuitenkin hänen katsettaan. Tulen juuri Ellan luota. Me… emme varmaan enää ole ystäviä.
Mikko laski lusikkansa heti pöydälle, hänen ilmeensä muuttui keskittyneeksi. Hän ei kysellyt kiireellä vaan antoi minun koota ajatukseni. Hänen koko olemuksensa kertoi: minä kuuntelen, olen tässä.
Mitä tapahtui? Mikko kysyi viimein.
Hengitin syvään ennen kuin jatkoin.
Kaikki johtuu Ellan miehestä. Kuvittele, Oskari oli pettänyt Ellaa. Mutta Ellan raivo kohdistui siihen toiseen naiseen, eikä omaan mieheensä. Haukkui tämän täysin, aivan kuin kaikki olisi ollut vain hänen syytään. Ääneni värähti. Yritin puhua järkeä, että syyttömän syyttely on väärin ja Oskari on vastuussa. Mutta Ella ei halunnut kuunnella. Hän vain huusi, että en tue häntä ja että pidän petturien puolia.
Mikko pyöritteli lusikkaa kädessään, muttei enää ajatellut ruokaansa.
Oliko se nainen tiennyt Oskarin olevan naimisissa? Mikko tarkensi.
Tunsin, kuinka ärsytys nousi esiin.
Ei tietenkään tiennyt! tokaisin, ehkä liiankin kovaa. Oskari oli sanonut hänelle olevansa jo eronnut. Ei näyttänyt paperita, eikä mitään. Yritin selittää Ellalle, ettei kukaan voi olla vastuussa toisen valheista. Mutta hän vain raivosi edelleen, alkoi väittää, että minullakin on ehkä omat karvat ojassa, kun noin puolustan muita.
Mikko rypisti otsaansa. Oli ilmiselvää, että Ellan sanat olivat loukanneet myös häntä.
Aikamoinen syytös, hän totesi. Miten tilanne päättyi?
Hymähdin ivallisesti, vaikken oikeasti jaksanut nauraa.
Pahemmin vielä. Ella rupesi kertomaan meidän yhteisille tutuille, että puolustan petturia liiankin innokkaasti. Että ehkä minulla on salattavaa. Tunsin katkeruuden pistoksen. Ja minä kun luulin, että ystävyys tarkoittaa vaikeina hetkinä tukemista… Mutta nyt tuntuu kuin koko maailma kääntyisi vastaan.
Keittiöön laskeutui painostava hiljaisuus. Telkkari pauhasi, mutta vain hiljaisuutena meidän välillämme. Näpertelin pöytäliinan reunaa. Ajatus siitä, että läheisin ystävä hylkäsi minut noin nopeasti, sattui enemmän kuin mikään muu.
Halusin vain auttaa. Oikeasti uskon, että on parempi olla suora niille, jotka ovat todella vastuussa. Mutta nyt puolet meidän tutuista uskoo Ellan tarinan. Ne tuijottavat, kuiskivat, kun kuljen ohi, äänessäni kuului pettymys enemmän kuin suuttumus.
Mikko nousi ylös, kietoi käsivartensa ympärilleni ja halasi hellästi. Se tunne, ettei jää ihan yksin, auttoi vähän.
Sinä tiedät, että olet oikeassa, hän sanoi rauhallisesti.
Nyökkäsin ja pyyhkäisin kasvojani. Tiedän. Mutta on silti raskasta. Näin monta vuotta ystävyyttä… ja kaikki murenee valheisiin ja typeryyksiin. Huokaisin syvään ja yritin kerätä itseäni.
***
Pari seuraavaa päivää en halunnut laisinkaan poistua asunnosta. Ajatus siitä, että törmäisin johonkin tuttavaan kaupassa tai rappukäytävässä, ahdisti. Vilkaisut, kuiskailut selän takana, aiemmin huonoista ihmissuhteista vitsailevat kommentit… en vaan jaksanut. Tein kaikenlaista kotona pesin ikkunat, siirsin kirjat hyllyltä toiselle, kokkasin monimutkaisia uuniruokia, jotta saisin ajatukset muualle. Siltikin palauduin kerta toisensa jälkeen siihen, miten arvaamattomasti elämä voi muuttua yhdessä illassa.
Yhä useammin ajattelin, että haluaisin pois jonnekin, missä kukaan ei tiedä, kuka olen. Pientä mökkiä järven rannalla, ehkä pohjoisempaan, missä voisi hengittää vapaammin. Teki mieli karkuun, edes hetkeksi, uudelle alkuun.
Iltaisin Mikko ja minä istuimme keittiössä teekuppien ääressä. Ulkona pyrytti jo. Hän ehdotti varovasti:
Olen miettinyt… mitä jos vaihtaisimme maisemaa? Ei mitään suurta muuttoa, mutta vaikka ihan vain Helsingin toiseen laitaan? Uusi alku voisi tehdä hyvää.
Katsoin häntä yllättyneenä, sydän löi kovempaa ehkä jopa ilosta ja toivosta.
Auttaisiko se?
Uskon niin. Täällä on liikaa muistoja. Nyt ahdistus pääsee aina niskan päälle. Uusi paikka, uudet ihmiset ehkä pystyisit hengittämään.
Mielessä pyöri kaikkea. Uuden kodin järjestäminen, irti vanhoista rutiineista, tutut naapurit… ja silti, jossain syvällä nousi varovainen helpotus. Pystyin kuvittelemaan aamun, jolloin kukaan ei katsoisi minua pitkään. Mahdollisuus aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä. Pelko ja toivo taistelivat keskenään.
No, kokeillaan, kuiskasin lopulta, vähän epävarmana, mutta päättäväisenä.
Mikon hymy oli pieni mutta helpottunut. Olimme ainakin yhdessä tässä muutoksessa.
Etsitään meille kiva asunto, vaikka läheltä luontoa. Siellä voisi kävellä ilman painolastia, Mikko sanoi.
Aloitimme asuntoilmoitusten selailun. Ei se ollut niin helppoa kuin kuvittelin monen asunnon kuvat valehtelivat, osa paikoista oli liian pieniä, osa aivan liian kaukana palveluista. Mutta emme kiirehtineet.
Vapaiden päivien aikana yritin unohtaa Ellan ja kaiken häntä koskevan. Katkeruus jäi silti mieleen miten nopeasti ystävyys suli pois. Kävin läpi yhteisiä valokuvia. Siellä me nauramme Lauttasaaren rannalla kirkkaana heinäkuun päivänä. Kirpeä haikeus iski. Ehkä jokin kohta olisi voinut mennä toisin, jos olisin yrittänyt vielä kerran, mutta viimeeksi kaikki keskustelut päättyivät huutoon ja syytöksiin. Ei, se tie oli nyt tukossa.
***
Kuukauden päästä löysimme viimein uuden kodin: pieni, mutta valoisa asunto Kannelmäestä. Iso ikkuna antoi vehreälle sisäpihalle, ja lähimetsä tarjosi rauhoittavaa hiljaisuutta. Omistaja toivoi pitkäaikaisia ja rauhallisia asukkaita, mikä sopi meille täydellisesti.
Muutto sujui vähitellen, laatikoita vietiin pieni erä kerrallaan. Saimme nauraa yhdessä, kun tutustuimme taas omiin tavaroihimme, ja asettelu toi lämpöä uuden kodin seiniin. Uudessa kodissa ei ollut ahdistavia muistoja eikä syrjiviä katseita. Täällä pystyin orientoitumaan uudelleen omaksi itsekseni.
Ennen viimeistä päivää vanhalla asuinalueella tein jotain, jota olin pohtinut pitkään. Soitin Oskarille, Ellan miehelle. Halusin, että totuus tulisi esiin en enää kestänyt valheiden kiertelyä.
Sovimme kohtaamisen pieneen kahvilaan, jossa tuttavat eivät varmasti näkisi. Kun Oskari saapui, hermostuneisuus näkyi hänessä. Otin suoraan esiin tarvittavat asiat:
Tiedän, että meinaat hakea avioeroa. Ella kerää todisteita sinun petturuudestasi. Mutta hänelläkin on omat salaisuutensa. Hän käyttäytyi Pasilan työmatkalla aivan kuin olisi ollut suhde erään kollegan kanssa. Annoin hänelle nipun tulosteita, joissa oli kiusallisia viestejä ja kuvia Ellan reissuista.
Oskari katsoi pitkään materiaalia, kiitti hiljaa ja sopi, että käyttää tiedot vain tarvittaessa.
Poistuin kahvilasta outo sekoitus helpotusta ja surua sisälläni. Tiesin, että tämä oli todellinen loppu vanhalle ystävyydelle.
***
Paljon enempää en enää halunnut miettiä vanhaa elämää. Poistin Ellan numeron puhelimestani, irtisanoin itseni hänen sometileiltään ja yritin antaa itselleni luvan rauhoittua.
Uudessa kodissamme elämä alkoi hakea rutiinia. Sain etätöitä, Mikko vaihtoi uuteen työpaikkaan. Tutustuimme uusiin naapureihin, otimme kävelylenkkejä lähimetsissä, piipahdimme kahviloihin. Kukaan ei täällä kyräillyt eikä ollut kiinnostunut menneistä. Pystyin hengittämään vapaasti.
Aloitin jopa akvarellikurssin, mikä oli ollut pitkään haaveena. Opin kokeilemaan värejä ja muotoja ilman pelkoa epäonnistumisesta. Tuntui hyvältä löytää taas jotain ihan omaa.
Eräänä iltana selasin somea ja sain viestin vanhalta työkaverilta, Satulta.
Tiedätkö muuten, miten Ellan ja Oskarin riita päättyi? Satu kirjoitti. Päädyin lukemaan rivit: Oskari oli saanut oikeudessa voiton, sillä Ellan hyvätuloinen imago ei enää vakuuttanut, ja omat salaisuudet olivat tulleet ilmi. Ella menetti lähes kaiken muun paitsi autonsa.
Puhelin lepäsi hetken pöydällä. Sisällä ei ollut voitonriemua, vaan vain jonkinlainen oikeudenmukaisuuden tunne.
Mikko tuli viereeni ja kysyi, mitä luen.
Ellan ja Oskarin juttu on ratkennut. Oikeus tuli ilmi, sanoin. Mikko halasi minua ja ehdotti kupillista teetä tuoreen ruisleivän kanssa. Uusi alku tuntui helpottavalta.
Kävelin myöhemmin pihalla pitkän lenkin. Syksyinen ilta oli rauhallinen, ihmiset hiljaisia ja arki tuntui hyvältä. Istuin hetkeksi puistonpenkille ja katselin tuttua maisemaa; elämä oli muuttunut, mutta minäkin olin muuttunut. Enää en ollut se, joka tinkisi omasta arvostaan muiden hyväksynnän takia. Olin se, joka asetti rajat.
Seuraavana päivänä soitin Satulle kiittääkseni viestistä.
Osaatko nyt hengittää vapaammin? hän kysyi.
Kyllä. Nyt voin todella sulkea tämän luvun, sanoin hymyillen.
Illalla, kun Mikko tuli kotiin, halasin häntä pitkään. En puhunut enää vanhoista asioista, keskityin siihen hetkeen: mahdollisuuteen olla vihdoin rauhassa oma itseni. Katselimme pientä “takkatuliamme” ja mietimme reissua mökille, kunhan lumi pysyy vielä maassa. Ulkona Helsinki nukkui uuden lumen alla, ja vanhan elämän jäljet peittyivät pehmeän valkoisen peiton alle.
Täällä, kaiken uuden keskellä, tiesin viimein löytäneeni rauhan.
