Rouva, antakaa tilaa!
Joku tönäisi Ilonaa selkään, ja hän horjahti, pidellen lujasti kiinni rattaiden työntöaisasta, jottei olisi liukastunut jäisellä Helsinginkadulla. Auki hulmuava villakangastakki oli taas aiheuttaa harmia sen helmat peittivät näkyvyyden, eikä ohikulkija voinut arvata, miksi Ilona liikkui verkkaisesti keskellä jalkakäytävää.
Voi anteeksi!
Nuori nainen, joka kiirehti ohi, kompastui huomatessaan rattaissa istuvan Aarni-pojan. Aarni istui kädet sylissä, eikä yrittänyt auttaa äitiään sellaisena loskaisena päivänä apu olisi vain hidastanut menoa, kun pojan pyörätuoli upposi kinoksiin ja lätäköihin.
Ilona huokasi, nyökkäsi ystävällisesti ohikulkijalle.
Ei haittaa, ole hyvä vaan.
Hän seurasi kiirehtivän naisen menoa, korjasi Aarnin pipon ja tarttui jälleen lujasti aisan päihin.
Mennään eteenpäin? Aikaa on vähän, mutta onneksi ei vielä kiire.
Äiti, miten me löydettäisiin aikaa muuhunkin kuin terveyskeskukseen? Aarni arvioi matkaa risteykseen ja tarttui kuitenkin pyörätuolin renkaan kaarireunaan.
Aarni, istuisit nyt ihan rauhassa, eihän tämä kohta kestä. Tässä on vain tämä hankala pätkä, tuolla on jo aurattu! Näetkö tuon kadun yli kun päästään, niin voit taas rullailla itse.
Selvä!
Mutta mitä sinä oikein halusit? Miksi sinä aikaa kaipaat?
Aarni epäröi hetken.
Sampo kertoi, että Pohjoisrannalle oli avattu uusi askarteluliike. Siellä olisi sitä punaista maalia, jota tarvitsee.
Aarni, sinne ei kyllä nyt ehditä. Ei tässä kelissä ja illemmalla taas luvattiin lisää lunta. Eikä minulla ole voimia viedä sinua toista kertaa alas hissittömästä talosta… Ilona vaikeni nähdessään pojan pettyneen ilmeen. Mutta hei, minä voin kyllä käväistä siellä paluumatkalla! Sinä kirjoitat minulle tarkat ohjeet siitä maalista, ja minä ostan sen. Sillä välin voit olla mummu Saaran kanssa.
Mutta miksi mummun? Hän aikoi tänään siivota ja vaihtaa kukkaruukkuja.
Niinpä, mutta onhan teillä se sun ja mummun shakkirevanssi! Viimeksi voitit hänet kolme kertaa, eikä ole koskaan kuulemma niin hävinnyt. Ja lupasihan opettaa sinut pokeriin…
Mutta äiti, sehän on korttipeli!
Voi poika, sehän on filosofia! Ajattele kuin shakkia, laskelmoida pitää. Mutta minä en ole koskaan ollut hyvä laskemaan niin kuin sinä.
Aivan kuin shakkia?
Melkein!
No, voin minä olla mummun kanssa. Mutta…
Tiedän, tekisi mieli itse mennä ostamaan. Keväämmällä, kun aurinko sulattaa kadut, lähdemme yhdessä ja voit ihailla sorsia puistossa. Sopiiko?
No, kai se käy…
Hyvä! Kerro nyt, minkälaista punaista maalia kaipaat?
Aarni selitti innokkaasti, samalla hänen kädet irtautuivat aisoista ja liikkuivat vilkkaasti puhuessaan. Ilona nyökkäili ja työnsi rattaat eteenpäin päivän ristiretkellään. Hän ei voinut sitä toisin nimetä.
Ilonan elämä oli jakautunut kahtia kaksi vuotta sitten.
Sinä päivänä hän sai työstä bonuksen ja mietti jo millä ilahduttaisi Aarnia ja miestä kotona, kunnes ovenraosta ilmestyi kampaamon omistaja Sari, kalmankalpeana:
Ilona, nopeasti sinua ei saada kiinni…!
Ilonalla meni veri kylmäksi.
Mitä?!
Aarni… Ilona, älä huoli! Hän on hengissä! Hänet viedään lastenklinikkaan.
Ilona tapasi autoilijan, joka oli ajanut hänen poikansa päälle, vasta oikeudessa. Mies ei uskaltanut katsoa silmiin, mutta Ilona ei olisi muutenkaan antanut hänelle anteeksi. Oli hän kuullut, että mies oli tullut sairaalaan, koettanut pyytää anteeksi turhaan.
Miten pahoittelu olisi voinut mitään korjata? Poistaa kauhut muistista, palauttaa Aarnin terveyden, peruuttaa hirveän hetken?
Miksi ajoitte niin kovaa?
Se oli ainoa kysymys, jonka Ilona häneltä esitti.
Äitini oli kuolemassa… En halunnut kertoa… Yritin ehtiä hyvästelemään… Olen pahoillani.
Niin minäkin…
Sanat eivät helpottaneet. Ilona halusi vain olla Aarnin vierellä, ei selittää tuntemattomalle.
Ehdinkö perille? hän kysyi kääntyessään lähteäkseen.
En…
Sen jälkeen hän ei enää palannut oikeuteen. Mies jäi Ilonan miehen vastuulle; tärkeintä oli olla Aarnin luona.
Tilanne on hankala… osastonlääkäri hypisteli papereita, vältellen Ilonan katsetta.
Lääkäri puhui kuntoutuksesta ja uusista mahdollisuuksista mutta Ilonan päässä kaikui vain yksi ajatus: Aarni ei enää kävelisi… Ikinä…
Hän ei miettinyt itseään eikä miestään, vaan yritti selvitä päivä kerrallaan. Mutta kohtalo oli jakanut perheelle karuja kortteja, eikä kaikki selvinnyt vuosien varrella.
Eikö ymmärrä, että kaikkensa on yritettävä! Ilonan mies huusi raskaina hetkinä.
Ei ole enää yrittämistä… Ymmärräthän sinä?
Jos nämä lääkärit eivät osaa, haemme apua muualta!
Hyvä on. Etsitään.
Mutta milloin ehdin selvittää asioita? Minun pitää käydä töissä!
Onhan tämä sinun poikasi…
Niin, mutta myös sinun!
Ilona yritti lääkäreitä, hierojia, kaiken mahdollisen. Mutta joskus ihme katoaa. Ehkä kohtalo, joka kulkee pitkin elämän polkua, jättää nostaessaan hameenhelmaa jonkin pienen ihmeen tielle, ja se jää sinne unohduksiin.
Niin Ilona oppi, että elämän kanssa piti oppia elämään sellaisena kuin se oli.
Sanomattakin oli selvää, miten vaikeaa se oli.
Jopa työ piti jättää, Aarnin takia. And as for husband sanattomuudet kasvoivat riidaksi, jonka Aarni kuuli ovien läpi, ja se satutti kaikkein eniten.
Jos olisit hakenut hänet koulusta kuten muut äidit, tätä ei olisi tapahtunut!
Ne sanat lävistävät Ilonan yhä. Mies pyysi anteeksi, mutta Ilona tunsi jäätävän kivun, joka kulki halki hänen sielunsa.
Lähde pois.
Ja tuli toinen loukkaus, kun mies keräsi tavaransa ja lähti.
Äiti, mitä tapahtui?
Nukahda, poika. Murhe on mennyt pois…
Lopullisesti?
Lopullisesti. Me olemme nyt kahdestaan, eikä se murhe meitä enää vaivaa.
Tuliko helpompaa?
Ei kaikki vain sekosi enemmän.
Ilona yritti parhaansa mukaan auttaa Aarnia. Juuri tuolloin hän sattumalta osti laatikollisen pienoissotilaita.
Katso, Aarni!
Mitä nämä ovat?
Sotilaita mutta ne pitää maalata.
Miksi?
Että niistä tulee eläviä, oikean näköisiä.
Miksi ne pukeutuvat noin hassusti? Aarni pyöritteli ratsastajaa kädessään.
Ne ovat husaarisotilaita. Ennen aikaan oli toisenlaisia sotilaita.
Kerron sinulle!
He istuivat vierekkäin, selasivat kirjoja, miettivät värejä. Ilona katseli, miten poika innostui.
Vuoden kuluttua Aarni omisti jo kokonaisen armeijan heidän iltansa täyttyivät kiistelyistä, kumpi ohjasi dragoonit taitavammin.
Äiti! Sinä olet Napoleon! Tee kuten pitää!
Älä komentele! Onhan sulla omakin armeija!
Mutta sinä muutat historiaa! Aarni intti, kun äiti nosteli hänen maalaamiaan figuureja matolla.
Jospa se olisi mahdollista… kuiskasi Ilona ja antoi pojan määrätä.
Aarnin isä ei enää tullut tapaamaan poikaansa. Uusi perhe, uusi elämä Ilonalle kertoi tästä ex-anoppi Saara.
Ilona-kulta… Anteeksi kaikesta…
Voi Saara, mitä anteeksi? Ilman sinua en olisi selvinnyt!
He lähtevät pois. Kaikki järjestetty. Minua ei viedä mukaan. Uudella miniällä on omat äitinsä…
Emmehän me sinulle mitään vieraita ole? Aarni on sinun ainoasi ja tarvitsee sinua.
Ilona otti Saaran käsistä kiinni.
Ehkä kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Ei tarvitse kaivata ihmistä, jolle emme oikeasti olleet läheisiä nainen oli tullut hänen elämäänsä jo ennen onnettomuutta.
Niin, ennen sitä…
Sittenhän kohtalo toimi oikein luopua ajoissa niistä, jotka eivät pysy rinnalla. Minä en aio menettää perhettäni. Sinä kuulut meille, eikö niin?
Saara ei vastannut, mutta tarttui entiseen miniäänsä ja tiesi vihdoin paikkansa olevan heidän kanssaan.
Siitä eteenpäin Ilona tiesi: hänen perheeseensä kuuluivat nyt Aarni ja Saara. Muut olivat jääneet pois. Paras ystävä Marja jätti Ilonan, koska ei voinut katsoa Aarnia pyörätuolissa.
Ilona ei suuttunut elämä ohjasi ihmisiä poluilleen.
Ainoastaan saunailloissa Saaran kanssa pystyi Ilona purkamaan ajatuksiaan. Saara hoiti Aarnia iltapäivisin, jotta Ilona pääsi takaisin töihin. Saara laittoi ruokaa, siivosi, ulkoilutti poikaa auttoi kaikessa.
Pyörätuolin kantaminen Helsingin puutaloyksiöstä alas oli yhä vaikeampaa. Kun Aarni kasvaisi, se olisi mahdotonta. Ilona yritti kaupungilla hakea lupaa luiskaan, mutta se oli kuin olisi taistellut tuulimyllyjä vastaan.
Ilona-kulta, entä jos ostamme talon maalta? Puhtaampaa ilmaa, tilaa Aarnille?
Mutta hoidot, koulu, harrastukset? Kaupungissa Aarni saa kaiken, kylässä mahdollisuudet on niin pienet. Emme voi muuttaa.
Uudemmissa taloissa oli ramppi ja hissi, mutta asuntojen hinnat olivat tähtitieteellisiä yksinhuoltajalle mahdottomia.
Kaksi välittäjää yritti keksiä vaihtoa: pienehkö kaksio ensimmäisestä kerroksesta, samanhintaista mikään ei napannut. Kukaan ei haaveillut pienestä, hissittömästä asunnosta.
Miksi ihmeessä kaikki tuntui niin vaikealta? Eikö kohtalo voisi antaa heille hetken rauhan?
Mutta ehkä kohtalo ei ollutkaan ilkeä vain hajamielinen. Sillä juuri tuona päivänä, kun kiireisen kadun varrella joku tönäisi Ilonaa ja aikataulut olivat vähällä kaatua, arkeen astui Aarne-ukki.
Tarvitsetteko apua, rouva?
Takaapäin kajahti lämmin ääni. Ilona käännähti, kun pieni mies nosti Aarnin pyörätuolia loskasta.
Ei tarvitse, kyllä tämä sujuu…!
Mutta ukki hymyili itsepintaisesti, tarttui aisan päähän, painoi Aarnin kättä ja tokaisi:
Aarne tässä, autanpa hieman! Poika, auta sinäkin äitiäsi!
Yritin jo, äiti komensi.
Noh, tytär! Heitä jo huolet ota mandariinia, pysyt virkeänä! Jos käyttäydyt hyvin, annan lisää.
Rattaat nousivat lumikökkäreestä, ja Ilona jäi suut auki katsomaan miehen ketteryyttä. Vanhus painoi rattaat kadun yli ja siinä tuli pyörätuolille puhdas reitti.
Minne teitä saisi viedä? Minulla ei ole kiire!
Voi, kyllä me tästä selviämme…
Sinä olet mahdottoman itsepäinen, mutta pidän siitä! Aarne-ukki kuori mandariinin, antoi puolikkaan kummallekin.
He pääsivät terveyskeskukseen.
Seuraavana päivänä, puolilta päivin, ovella kolkutettiin.
Hyvää päivää, kelpaavatko vieraat?
Ilona katsoi hämmentyneenä eilistä tuttua. Aarni huudahti:
Ukki Aarne! Tulitko minua tapaamaan? Jeeee! Äiti, mikset tervehdi!
Pian Ilona ei enää käsittänyt mitään: tämä kumma mies onnistui ratkaisemaan lähes kaikki vuoden aikana kertyneet ongelmat.
Kuule Ilona, naapureina asuvat Saloset alakerrassa vaihtaisivat kanssasi asuntoa. Tulevat illemmalla katsomaan. Ota heiltä pieni remppakorvaus sinulla on kauniimpi asunto.
Entä jos eivät suostu?
Suostuvat, keskustelin isännän kanssa, sanansa pitävä mies, vanha tuttuni.
Miten osaat vaikuttaa ihmisiin?
Pitää jutella! Aarne-ukki naurahti. Kysy ihmisiltä ja muista nimet!
Aarne-ukki auttoi myös rampin asennuksessa taloyhtiöön. Ja yllättäen luvat järjestyivät nimilista naapureista, kaikkien suostumuksella.
Kuka tässä “me”? Kuka auttaa?
Kaikki Sinä, Saara, naapurin Sisko, neiti Leena olette kaikki tärkeitä!
Niin muutto uuteen kotiin onnistui. Liukuoviin ja ramppeihin Aarne-ukki ja naapurit laittoivat talkoilla kaiken sielunsa, jotta Aarni pääsi ulos itsenäisesti.
Ilona pyyteli anteeksi naapureilta, ja mietti miksi he suhtautuvat niin lämpimästi? Vielä vuosia sitten toisten katseissa oli pelkoa ja torjuntaa.
Pelkäävät, Ilona, pelkäävät onnea menettävänsä.
Mutta miksi te ette pelkää?
Ehkä me muistamme olevamme ihmisiä.
Aarne-ukki kiersi ympärinsä, tiedusteli jokaisen kuulumiset, kehui Ilonaa ja Aarnia vuolaasti jokaiselle, herätti hymyn väkinäisimpäänkin naapuriin.
Tärkein oli kuitenkin se, että Aarne-ukon kirurgiystävä Turusta soitti:
Ymmärräthän, tämä on pieni mahdollisuus, mutta se on olemassa. Kannattaa yrittää.
Minne pitäisi mennä?
Turkuun. Siellä ammattilainen, joka voisi auttaa. Valmistaudu pitkään prosessiin.
En tiedä, onko minulla varaa…
Älä mieti sitä enää! Saara sanoi napakasti. Myyn mökkini. Ja pojallani on myös velvollisuutensa kehotan häntä osallistumaan. Nyt tärkeintä on Aarni sinä kyllä ymmärrät, Ilona.
Ja niin Ilona ymmärsi.
Puoli vuotta myöhemmin Aarni leikattiin. Hän ei vielä kävellyt täysin kävelikeppien kanssa, haparoiden, mutta ramppeja ei enää tarvittu. Ilona löysi uuden kodin pyörätuolia tarvitsevalle tytölle jonka äidin silmissä oli epätoivoa.
Voitteko antaa lääkärin yhteystiedot? Ehkä tyttäreni voi saada apua…
Älkää koskaan menettäkö toivoanne. Olen varma, että enkeleitä oikeasti on, heitä on moneen lähtöön. Minulla on monta ja yksi on hyvin erityinen.
Kuka?
Aarne-ukki, Aarne Aarnio. Minun ja Aarnin enkeli.
Aarni istahtaa penkille auringossa, nousee varovasti, iskee silmää pyörätuolitytölle:
Äiti, voinko kävellä vähän aikaa Sonjan kanssa? Ei mennä kauas!
Ilona koskettaa toisen äidin kättä, tämä hätkähtää, mutta Ilona hymyilee:
Mennäänkö yhdessä? Kyllä meille jäätelöä riittää!
Ja siinä kodissa hiljenee jälleen toivon hiljainen siemen saa tilaa.
Sitä ei kannata pelätä sillä kun sille antaa mahdollisuuden, se kasvaa. Ehkä maailma ei muutu hetkessä, surukin tulee vielä mutta pian nauru kuuluu taas ja suru luikkii ulos ovesta. Ihmiset kuulevat vain toisen äänen: toiveikkaan, kirkkaana kilisevän.
Toivo alkaa kulkea: ensin yksi askel, sitten toinen, pian se tanssii Sonjan rinnalla ja Aarni toivoo hiljaa onnea tytölle.
Eikö riittäisi vielä yksi onnenlippu? Minä sain jo omani…
Kohtalo kaivaa hameenhelman alta vielä yhden paperilennokin, lähettää sen maailman tuuliin ja astuu polulleen miettien, kenelle seuraavaksi toisi pikkuripauksen onnea.
