Banaanit mummolle
Ja banaanit mummo Anjalle! Muista! Mutta sellaiset pienet, niin kuin hän tykkää! Viimeksi toit jotain aivan omituista! Minja! Miten ihmeessä voit olla noin huolimaton? Eikö muka voi tehdä sitä, mitä pyydetään?
Minja Kristiinantytär Liimatainen, suuren firman pääkirjanpitäjä, kahden lapsen äiti ja aika tyytyväinen vaimo, huokaisi ja nyökkäsi tyhjyyteen vaikka tiesi, ettei äiti edes nähnyt sitä. Silti Minja oli varma, että hänen äitinsä jostain ihmeen kautta aisti, kuinka hän suhtautui äidin antamiin ohjeisiin.
Ja älä nyökkää, vaan tee! Sinähän olet aina ihan pää pilvissä! Minja! Olisit jo aikuinen!
Toista kertaa Minja ei nyökännyt, vaan vastasi vain: “Joo, selvä,” ja hyvästeli äitinsä.
Aikuistua pitäisi… Niin kai! Neljäkymmentä ja risat kai se on jo jotain.
Työpäivää oli jäljellä vielä puoli tuntia, ja Minja yritti keskittyä raporttiin. Huonoin tuloksin. Pää oli täynnä kaikenlaisia ajatuksia. Lähinnä vähän murheellisia. Ja Minja on oikeasti ihan kiltti tyttö, niin kuin äiti on aina sanonut.
Meidän Minja on viisas! Hirveän kiltti tyttö!
Se oli suloista aikaa, kun Minja oli vielä hoidossa. Pikkuneiti isoilla rusetilla ja röyhelömekolla melkein kuin satukirjasta.
No joo, satukirjan ja seikkailun välissä sillä hoidosta hakiessa äiti tapasi löytää ihan toisenlaisen tytön, naama ja vaatteet enemmän seikkailun jäljiltä kuin missään prinsessasadussa.
Minja! Mikä sulla on päässä?
Pesä! Näin sanoi Aulikki-täti. Kehotti seisomaan pihalla hiljaa, jospa linnut tulee ja perustaa siihen pesän ja laittaa poikasia! Eikö kampauksesta ole oikeasti muutenkaan hyötyä?
Missä rusetit ovat?
En muista! Jaakko otti yhden, tarvitsi köyden ankkuriksi! Äiti, tiesitkö että sillä on oikea laiva? Jaakko näytti tänään, kuinka laiva kelluu! Otti ison ämpärin ja laittoi laivan siihen se ui siinä!
Entä toinen nauha?
En tiedä! Sen otti Lotta, enkä tiedä mihin. Äiti, miksi tuulee tuuli?
Minja
Mitä??
Voi hyvänen aika, jätä nyt jo nuo kysymykset, mun pää meinasi haljeta!
Minja vaikeni ja kotiin mennessä katseli äitiä sivusilmällä. Jos sillä on pää kipeä? Jos se menee ihan rikki, eikä sitä ehkä voi korjata, ihan niin kuin kananmunan kuoret, jotka äiti aina heittää roskiin kun paistaa munia pannulla?
Minjalla on aina ollut elävä mielikuvitus, ja jo puolimatkassa kotiin silmät olivat kosteina pian itkuksihan se meni, isoääniseksi itkuhirviöksi, niin, että äiti viimeistään menetti hermonsa.
Minja! Mikä konsertti taas?
Minja ei osannut selittää, mikä painoi mieltä. Se oli niin kovin surullista, että äidillä oli paha mieli ja pää kipeä, että olisi vain halunnut ulvoa, kuin naapurin Tyttö-koira, joka oli välillä maailman surkein tapaus.
Tyttö oli sellainen yksinkertainen koira. Ulvoi milloin pientä murhetta, milloin isompaa, mutta kun omistaja, talon putkimies-Ukko, joi viinaa, Tyttö ulvoi ikuisuuden, monta yötä ja päivää. Lapset kolmannesta rapusta yrittivät aina vanhemmilleen perustella, että Tyttö pitää ottaa pois. Vanhemmat hermostuivat, soittivat poliisille, mutta Tyttö jäi silti sitkeästi paikoilleen. Vain kerran Tyttö vaikeni kuin seinään, kun talossa tapahtui pahin: Ukko lähti viimeiselle matkalleen.
Silloin Tyttö tuli ulos rapusta, istui rappusille ja jäi tuijottamaan perään pitkään hiljaa, kun ihmiset kulkivat pois pihalta. Se ei enää koskaan ulvonut. Sinä päivänä, kun Minjan äiti ei vienyt häntä tarhaan, koska oli hammaslääkäriaika, Minja silitti Tyttöä, mutta se ei edes heiluttanut häntäänsä. Äiti veti Minjaa kädestä, he jatkoivat matkaa, ja kun tulivat takaisin hammaslääkäristä, Tyttö istui samalla paikalla edelleen liikkumatta, tassut jäässä. Minja ajatteli, että nyt Tyttö itkee, vaikkei kyyneltä näkynyt.
Äiti, miksi siltä ei tule kyyneleitä?
Mitä tuossa kysymyksessä oli niin liikuttavaa, Minja ei tajunnut silloin. Mutta äiti hätkähti, silitti Tyttöä ja sanoi hiljaa:
Tyttö… Tyttö-kulta… Lähdetkö mukaan? Se ei tule takaisin…
Tiesikö koira, mitä äiti tarkoitti? Minja ei tiedä. Kun Tyttö ei vastannut, äiti vain nosti sen syliinsä ja kehoitti Minjaa seuraamaan. Niin Tyttöstä tuli heidän perheen koira. Se eli vielä pitkän elämän heidän kanssaan Minja ehti käydä koulut, muuttaa pois ja mennä naimisiinkin. Koskaan enää Tyttö ei ulvonut. Se söi kiltisti, antoi pestä tassut, lähti ulos Minjan tai vanhempien kanssa mutta pysyi hiljaa. Kun Tyttö lopulta nukkui pois, se vain huokaisi, ihan ihmisen oloisesti väsyneenä, ja painoi kuonon Minjan suolaiseen kämmenelle. Minjalla ei ole enää koskaan ollut koiraa. Edes lasten pyynnöistä ei ollut voimia ottaa uutta pentua, sillä Tytön tummat viisaat silmät jäivät mieleen ikuisiksi ajoiksi.
Oikeastaan Minja oli kuitenkin ihan onnellinen lapsi. Sillä oli kaikki, mistä saattoi iloita: äiti, isä, kaksi mummoa, pehmopupu ilman toista korvaa ja viikonloppuisin letut kermaviilin kanssa. Sitten oli vielä isän äidin, mummo Helenan, mökki, jossa Minja ja äiti kävivät harvoin. Miksi, sitä ei saanut kertoa se oli salaisuus. Mökillä oli kaikilla mukavaa, paitsi äidillä, mutta sitä Minja ei nuorena tajunnut.
Sitten olivat ne merenrantalomat toisen mummon Anjan kanssa. Häntä Minja rakasti erityisesti, sillä Anja vietti kaiken vapaa-aikansa Minjan kanssa. Ero Helenaan oli kuin yöllä ja päivällä: Anja vastaili kaikkiin kysymyksiin, vaikka sai välillä äidiltä sapiskaa moisesta.
Voi ihme, äiti! Miksi sun pitää kertoa noita tarinoita? Minja on pieni, ei se kuitenkaan ymmärrä!
Sinä kyllä ymmärsit. Kyllä Minja on ihan sun kaltainen!
Minjaa nauratti, kun äiti hermostui, eikä oikein osannut sanoa vastaan. Minja ajatteli, ettei oikeasti tainnut tajuta puoliakaan siitä, mitä mummo kertoi, mutta kuunteli haltioissaan ja päätti, että seuraavalla kerralla kysyy, miksi aikuiset eivät aina puhu totta lapsilleen.
Syitä moiseen kysymykseen oli.
Aikuiset toki yrittivät, ettei Minja ymmärtäisi, mitä perheessä tapahtuu. Miksi lapsen pitää huolia kantaa? Mutta joskus makuuhuoneen oven takaa kuului hiljaista vaihtelua ja sitten äidin itkua. Mummo Helena taas katsoi milloin ohi, milloin tiukasti äitiin, kun olivat mökillä kaikki yhtä aikaa. Minja ei ymmärtänyt mitään, vaan kiskoi äitiä keittiöön.
Äiti, tule! Mummo opettaa sua tekemään piirakkaa! Sitten osaat leipoa kotona. Se on ihan parasta piirakkaa, ja sä et osaa tehdä sitä!
Äiti pudisti päätä.
Ei, Minja.
Eivät aikuiset selittäneet, mitä elämässä oli meneillään. Pitivät kulisseja yllä. Ei Minja ymmärtänyt että veri ei tee perhettä, eikä sukulainen aina tunnu samalta kuin oma.
Kun Minja täytti kymmenen, vanhemmat erosivat.
Juhlissa, joissa äiti järjesti synttärit Minjalle ja kavereille, kuului eteisessä kova oven pamahdus, ja äiti katsoi nopeasti Minjaan:
Siinä se oli…
Tyttö-koira ymmärsi tilanteen heti ja painautui äidin jalkaa vasten lohdutti. Kaverit huutelivat ja Minja juoksi olohuoneeseen lupaamaan kakkua. Kun palasi, äiti seisoi paikallaan koiran kanssa ja silmät jossain muualla. Minjan varovainen kysymys sai äitiin eloa “Totta kai, kohta tuodaan kakku!”, ja äiti toi kakkua hymy kasvoilla, vaikka selvästi oli valvonut koko yön mokoman kakun kanssa.
Kun vieraat poistuivat, Minja istui äidin viereen ja äiti ojensi hänelle ison lusikan.
Hyvä kakku, eikö vaan? Nyt syödään, ei väliä dieetillä eikä millään muullakaan, Minja! Meidänkin kadulla joskus paistaa aurinko!
Mitä juhlaa äiti tarkoitti, sitä Minja ei silloin vielä tiennyt. Eikä oikeastaan koskaan oppinut selvää vastausta. Isän maksamista elatusmaksuista riitti juuri ja juuri kasvavalle nuorelle, Uutta vaatetta sai nipin napin, mutta juhlia oli elämässä vähemmän ja vähemmän. Joulut ja synttärit säilyivät. Äidin juhlapäivä unohtui kyllä kokonaan.
Mummo Anja jaksoi muistuttaa, että tytär tarvitsee oman elämänsä elämistä, ja Minja näki, ettei äiti pitänyt yhtään näistä kommenteista.
Olen saanut jo tarpeeksi.
Vähän isompana Minja alkoi miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos äiti olisi antanut itselleen vielä mahdollisuuden rakastua uudelleen, jos olisi tullut uusi perhe ja lapset, ja äiti olisi joskus vain nauranut, eikä valittanut päänsärkyä.
Mutta nauru oli äidille vieras. Hänestä tuli yhä tiukempi. Minjalle oli todella vaikeata olla vastaamatta tiuskien, vaikka nuorena usein lipsahtikin. Silloin Tyttö-koira ilmestyi aina jostain, näytti hampaitaan, ja se muistutti Minjaa, että joskus eläimet ymmärtävät lasten kasvatuksen paremmin kuin aikuiset.
Kerran Tyttö puraisi Minjaakin aivan varovasti, mutta niin, että se jäi mieleen. Yhteenottojen jälkeen koira tuli, nappasi nilkasta kiinni ja lähti sitten kaikessa rauhassa pois. Jäljelle jäi vain pieniä mustelmia, mutta Minja oppi, että joskus hiljainen koira tietää enemmän kuin lapset tai äidit.
Monessa asiassa selitti paljon mummo Helena, joka ei kaihtanut suoraa puhetta.
Siinä sulle! Kuka tahansa kävisi kiukkuiseksi, jos ei ole rakkautta.
Mutta minä ja sinähän rakastetaan häntä?
Voi lapsi, ei se riitä. Naisena pitää saada tuntea itsensä naiseksi ei siihen lapset tai vanhemmat riitä. Olen minäkin sen tuntenut. Kun ukki kuoli, olin vasta neljäkymmentä. Liian varhain lähti. Olin minäkin joskus nuori, ja rakastin sun ukkia aina. Ei siihen kukaan uusi tule. Joku saattoi viedä kukkia ravintolaan, mutta joka-aamuinen arki oli vain hänen kanssaan. Sinä et vielä tätä ymmärrä, Minja, mutta tulet ymmärtämään. Jos olet vähänkään äitiisi tullut, rakastut vielä pian.
Mutta mummo, minä olen vasta kuudentoista!
Ja mitä sitten? Äitisi oli juuri täysi-ikäinen, kun tuli kertomaan, että on tavannut isäsi, eikä voi elää ilman. Eikä sitä mietitty, miten siinä käy. Kannettiin vastuuta parhaamme mukaan. Mitä äitisi ei antanut itselleen anteeksi, oli petos. Sinun pitää tietää, ettei sopisi vihata isääsi aikuisetkin ovat vain ihmisiä. Hän valitsi oman tiensä. Sinä tiedät, että sillä menee ihan hyvin nyt. Iloitse siitä, niin kuin voi iloita. Sinä koostut sekä äidistä että isästä olette molemmat yhtä tärkeitä.
Äiti ei koskaan puhunut pahaa isästä.
Eikä puhukaan. On viisas nainen, ymmärtää, että isäsi on sinun isäsi aina. Sinä olet hänelle aina rakkain tytär. Ei kannata tehdä asioista hankalampaa.
Rakastaako hän isää vieläkin?
Uskon niin. Siksi ei halua muuttaa mitään.
Mummo, entä minä? Osaisinko rakastaa vain yhtä koko elämäni?
Sitä ei kukaan tiedä. Toivon vain, että se, jonka joskus tapaat, on rakastamisen arvoinen.
Oman miehensä, Joonaksen, Minja tapasi juuri kuten mummo oli ennustanut. Kiisi yliopistolla kohti elämänsä ensimmäistä tenttiä ja törmäsi pitkään, vähän kömpelön näköiseen nuoreen mieheen. Ei ehtinyt edes nähdä kasvoja, vain voimakkaat kädet estivät nenän murskautumisen lattiaan, ja nuori mies virnisti:
Oletpa nopea! Pian jo lennät ulos, jos en ehdi mukaan! Anna puhelinnumerosi nyt, ennen kuin menet taas.
Minja ei numeroaan antanut, mutta kun palasi tentistä, Joonas jo odotti käytävällä.
Et taida nyt olla kiireessä?
He menivät naimisiin kolme vuotta myöhemmin. Aluksi asuivat Minjan äidin luona, mutta Minja tajusi nopeasti, ettei se ollut hyväksi.
Oli vaikeaa. Äiti ei pitänyt Joonasta, ei pitänyt häntä kunnon tukena.
Mikä sekin ammatti on, ohjelmoija? Istuu tietokoneella ja syö koko ajan. Pian siinä on pieni norsu!
Ei nyt äiti, anna olla.
Joonaksen piti tehdä töitä voittaakseen anopin luottamus, mutta onnistui siinä: kymmenen vuoden jälkeen äiti suostui myöntämään, että “kultainen vävy” siitä tuli.
Silloin Minja ja Joonas asuivat jo omassa, pienessä kaksiossaan. Mies työskenteli yötä päivää oman aloittelevan IT-firmansa kanssa, ja Minja juoksi asuntonäytöissä, koska se oli kiinteistönvälittäjän arki. Esikoinen oli välillä mummon, välillä isoäidin hoidossa, ja Minja kiitti taivasta, että molemmat pysyivät virkeinä.
Ensimmäiset oudot aavistukset tulivat, kun Minja odotti toista lasta.
Minja, luuletko oikeasti, että voit vain kadota tunniksi ja that’s it? Mulla on kiireitä! äiti marmatti, sekoittaen ison kattilallisen pinaattikeittoa. Nyt on valmista! Minä lähden! Ja ensi kerralla sovi minun ja sinun aikataulusi kunnolla!
Minja ei ymmärtänyt mistä kiikasti. Lääkäri oli ollut jo eilen, eihän hän ollut tänään ulkona! Äiti kuitenkin hermostui aikatauluista. Kun yritti ehdottaa tutkimukseen menoa, äiti kieltäytyi tiukasti.
Ei mitään tarvetta, en minä sairasta. Hoida mummoa, sillä on oikeasti vaivaa!
Neuvoa kysyttyään Minja järjesti lääkärin kotikäynnin isän kautta.
Sanon suoraan: on mietittävä tulevaa. Tämä tulee viemään aikaa. Nyt tarvitaan tutkimuksia, mutta helposti ei tule, suoraan sanottuna, helppoa.
Minjaa kylmäsi. Eihän tämä voinut olla hänen äitinsä kohtalo? Vasta vähän yli kuusikymppinen! Kuinka terveys voi mennä näin?
Syitä voi olla monia, mutta ei auta katua menneisyyttä. Nyt pyritään minimoimaan haitat onneksi lääketiede pystyy hidastamaan etenemistä.
Siitä päivästä kaikki muuttui. Eivät nämä muutokset Minjaa ilahduttaneet, mutta pakko oli hyväksyä fakta. Lähintä ihmistä ei voi hylätä. Oli mies, lapset, mummo, isäkin mutta äiti on kuitenkin äiti. Ja hänen tehtävänsä oli nyt huolehtia, että äidillä olisi mahdollisimman hyvä olla. Lääkärin mukaan stressittömyys oli osa hoitoa.
Äidin suostuttelu muuttamaan uuteen kotiin oli vaikeaa. Joonas pisti itsensä likoon, ja he ostivat talon, menivät velkaankin, että he kaikki voisivat asua yhdessä.
Kyllä me tästä selvitään, kunhan ollaan yhdessä.
Mutta rauhaa Minjalle ei tullut.
Äiti unohti, missä oli. Halusi lähtöä omaan kotiinsa, vaikka oma huone oli rappua myöten suoraan heidän kotonaan.
Äiti, sun huone on tuossa. Tuletko keittämään mulle teetä huomenna, tarvitaan sinua poikien vahtiin. Ja mummo on niin väsynyt.
No, olkoon, enkä ole ikuisesti täällä. On minullakin elämä vielä!
Totta, äiti…
Niinpä niin, mitä sinä nyt muka voit ymmärtää ikäisesi!
Ellei mummo Helena olisi pitänyt äidille seuraa, Minja olisi mennyt jo sekaisin. Mummo selitti joskus hiljaisina hetkinä:
Paljon hän muistaa enimmäkseen vanhoja asioita. Välillä sellaisiakin, jotka itse olen jo unohtanut. Viisasta, että otit minutkin asumaan. Voi, miten toivoisin, että voisin vielä hyvittää sen, mitä jäin antamatta omalle tytölleni silloin nuorena… Nyt, kun äitisi katsoo minua, yksinäisesti ja oudon tutusti, tiedän että ainakin häntä ei enää satu ja näen pienen hymyn silmissä. Se pelottaa, Minja… Mutta samalla se lohduttaa. Ehkä äiti on hetken onnellinen ja se riittää, niin kuin meillä sanotaan. Kunpa kestän kaiken tämän.
En tiedä, mummo… En tiedä.
Minja huomasi, miten rankasti mummolle kävi, että ainoa tytär alkoi etääntyä pois ajasta, yhteydestä, elämästä. Seurasin monta kertaa, miten äiti istui lattialla mummon jalkojen juuressa ja mietin pitäisikö viedä hänet huoneeseensa.
Anna olla, Minja… Se ei kestä kauan…
Mummo nukkui pois vuoden päästä siitä, kun Minja ymmärsi: heidän elämänsä ei enää koskaan olisi sama.
Pidä huolta äidistä, pidä kuin omasta silmäterästä, Minja. Minä en enää jaksa…
Minja nyökkäsi hampaat purtuna, ajatteli vain, ettei näytä pelkoaan. Mummo hyvästeli Minjan tämä tehtävä oli nyt hänen.
Minja, älä ajattele häntä enää äitinä, vaan lapsena. Vanhana meistä tulee taas lapsia. Kaikki tunteet vain suoraan. Ole hänelle lempeä. Puhu, jos itkettää, mutta älä hänen kuultensa. Ja kun olet huutanut pihalla, muista, mitä sinulle sanoin helli häntä. Niin kuin toivot, että omat lapsesi hellivät joskus sinua. Lupaa!
Lupaan…
Montako kertaa vielä ajattelen tätä keskustelua? En laske. Nytkin.
Vilkaisin kelloa, huokaisin ja nappasin laukun. Lompakko, auton avaimet, sateenvarjo. Kaikki mukana. Nyt menoksi: poika koriin treeneistä, toinen koulusta ja sitten kauppaan. Banaaneja ostamaan. Pikkuisia, sellaisia kuin mummo Anja piti.
Ja kun äiti näkee ne banaanit, hän ehkä hetken kuvittelee, että oma äiti on vielä elossa ja tarvitaan vain pari askelta pitkin käytävää. Ehkä en huomioi hoitajan katsetta, avaan olohuoneen oven ja näen sen tutun nojatuolin, joka ei oikein edes sovi sisustukseen, mutta pysyy niin kauan kuin muistetaan. Ja äiti mutisee:
Minja! Milloin ehdit siivota tuon päällysteen? Ja ostitko banaaneja? Mummo tulee kohta, hän pyysi.
Tietysti, äiti. Istu vain, teen sinulle teetä.
Ja paikka nojatuolista täyttyy. Ja yhä on aikaa painaa poskea tuttuun kämmeneen, katsoa tiukkaan mutta lempeään silmään ja hymyillä vastaukseksi, kun äiti huutaa:
Minja, mitä sulla on hiuksissa? Missä sun harja on? Tuo heti, niin minä kampaan sun tukan! Herra siunaa, on jo myöhä… Sänkyyn nyt! Mitä laitan sulle aamulla? Manapuuroa vai lettuja?
