Lähdin palauttamaan ex-tyttöystäväni tavaroita… Ja Hänen Äitinsä Avasi Oven Tuskin Peitossa
Lähdin siis palauttamaan exäni tavaroita ja hänen äitinsä avasi oven tuskin peitossa. En ollut jäämässä. En aikonut sanoa sanaakaan. Minä olin vain mies pahvilaatikon kanssa, pää täynnä suunnitelmia siitä, miten lähden nopeasti paikalta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta elämä Suomessa ei juurikaan välitä sun suunnitelmistasi. Nimeni on Jani Kallio. Olen 31 vuotta vanha. Töissä rakennusprojektien valvojana. Ja kolmekymmentäyksi päivää sitten pistin pisteen Ellinoora Niemisen kanssa.
Ei siinä ollut mitään riehakasta. Ei huutoa, ei dramaattisia oven paukautuksia. Enemmänkin se oli kuin hidas vuoto autonrenkaassa se, joka menee tyhjäksi niin salakavalasti, että et edes huomaa ennen kuin löydät itsesi vanteiden varassa. Oltiin oltu yhessä neljä kuukautta, mikä kuulostaa lyhyeltä, mutta kun kaksi ihmistä on väärää paria, tuntuu se kuin ikuisuudelta. Ei jääty riidoissa, en vain saanut toimitettua yhtä laatikollista Ellin tavaroita pois nurkasta vaivaamasta joka aamu.
Lähetin Ellille viestin kolme kertaa kahden viikon aikana, että voisi hakea kamansa. “Joo, joo, tulen pian,” sanoi joka kerta. Ei tullut. Joten torstai-iltana työpäivän jälkeen, turvakengissä ja työpölyn peittämä harmaa paita hikisenä, lastasin pahvilaatikon autoon ja ajoin 40 minuuttia, suuntana Paimion maalaisidylli, missä Elli asui taas äitinsä luona. Hän oli muuttanut sinne väliaikaisesti, kun vuokrasopimus oli kariutunut. “Äidillä on iso talo, rauhallinen kylä, iso piha,” hän oli joskus maininnut.
Olin mielessäni kuvitellut jonkinlaisen viisikymppisen lukulasien, villasukkaparven ja kaalilaatikon himosijan. Koputin ovelle kerran. Kuulin rauhalliset askeleet ei minkäänlaista hoppua. Ovi aukesi ja siinä meni mun muisti. Sari Nieminen seisoi ovella lyhyessä silkkisessä kylpytakissa. Vain se päällä jos sitä päälläoloksi voi kutsua. Vaaleanpunaiset hiukset roikkuivat kosteina olkapäillä, aivan kuin hän olisi juuri tullut suihkusta pari minuuttia aikaisemmin.
Ei kiusaantumista. Ei hätkähdystä. Hän katsoi suoraan silmiin, ruskeita sellaisia, ja sanoi reippaasti: “Ai, sinä olet Jani.” Sanoin, että joo, taidan olla. Tai ainakin kuvittelen niin sanoneeni en ole vieläkään ihan varma, toimiko suu. Hän hymyili ja avasi ovea, sanoi että Elli on käynyt ostoksilla, tulee tunnin päästä. Kysyi, haluanko tulla istumaan ja odottamaan.
Katselin pahvilaatikkoa käsissä. Koko järki huusi: jätä laatikko kuistille, kiitä ja painu meneen. Astuin sisään. Sari sulki oven ja katosi yhtä rennosti käytävään kuin olisi arki-ilta, eikä kylpytakki vieraan edessä ollut mitenkään erikoinen juttu. Jäin seisomaan eteiseen. Talo oli lämmin ei vain lämpömittarin perusteella, vaan sillä tavalla kuin koti, josta pidetään huolta.
Ikkunalaudalla oikeita vihreitä kasveja, ei mitään Ikean muovihörhelöä. Sohvapöydällä puoliksi kasattu palapeli aiheena Suomen kansallispuistot, kertoi jo jotain. Kirjahylly niin täynnä, että pokkarit piti pinota päällekkäin toisten päälle. Kun Sari palasi, hänellä oli jalassa farkut ja löysä pellavapaita, hihat rullattu kyynärpäähän tukka edelleen nihkeän näköinen, mutta siististi pois kasvoilta.
Hän oli selvästi sellainen ihminen, joka täyttää tilan hyvällä tavalla. Kädessään kaksi lasia jääteetä työntää toisen nenäni alle mitään kyselemättä ja nyökkää keittiönpöytään. “Istu.” Ei epäkohtelias, vaan suomalaisen ytimekäs. Istuin. Hän kysyi miten pitkään olin ollut Ellin kanssa. Sanoin, että neljä kuukautta. Hän nyökkäsi juuri sillä tavalla kuin joku, joka epäili lukeman olevan juuri tuo.
“Kertooko Elli sun suhteesta mitään?” kysyin varovasti. Sari katsoi jääteehen ja sanoi: “Sen verran, että ero oli yhteinen ja ettei sulle ole vihaa varattuna.” Sitten nosti katseen. “Loput selvittelen itse.” Vaihdoin aihetta ja kysyin palapelistä. “Tuhannen palaa, Suomen kansallispuistot, kadonneet palat löytyy yleensä sohvatyynyjen välistä,” hän naurahti. Sanoin, että olen hyvä palapeleissä. Hän kohotti kulmakarvaa, hymähti “epäilen.” Kysyin miksi, ja vastaus: “Miehet, jotka on oikeasti hyviä palapeleissä, ei koskaan mainitse sitä ensin.” Naurahdin. Oikein rehdisti.
Istuttiin siinä pöydän äärellä kolme varttia. Sari kertoi olevansa 53, ilman varsinaista tunnetilaa asian perässä. Kaksikymmentä aviovuotta takana ja erosta kaksi. “Se oli tärkeä kappale, mutta nyt se on takana,” hän sanoi ilman katkeruutta. Talo jäi, ja viime vuonna uusi aloitus omassa pihasuunnittelufirmassa. Into kaikkeen jazzista huonoihin toimintaleffoihin ja kursailematon kanta siihen, että karjalanpiirakat pitää voidella voilla eikä margariinilla.
Kerroin omasta duunista, nuoruudesta Salossa, siitä miten eksyin työnjohtajaksi kun kesätyö rakennuksella muuttui uraksi eikä se loppujen lopuksi ollutkaan niin kamalaa. Hän oikeasti kuunteli. Ei sellaisella “koska pitää”-tyylillä, vaan oikeasti. Muisti asioita, palasi niihin myöhemmin, kysyi lisää. Elli soitti minuutin tarkkuudella ilmoitti että on jumissa Prismassa vielä puolitoista tuntia.
Sari katsoi mua pöydän yli: “Jos on nälkä, voin lämmittää ruokaa.” Yritin kieltäytyä, mutta hän avasi jo jääkaappia: “Sä istut mun keittiössä ja juot mun jääteetä. Se laiva meni jo, Jani.” Jäin syömään. Kana-riisiä, perussimppeliä ja hyvää. Syötiin sammolla pöydällä, samalla kun ilta laskeutui ja kylä hiljeni.
Jossain vaiheessa unohdin Ellin, unohdin pahvilaatikon, ajomatkan kotiin. Olin vain lämpimässä keittiössä ihmisen seurassa, jota olin tuntenut tunnin. Kun Elli ajoi pihaan, oltiin juuri kiivaimmillaan kiistämässä, onko moottoritie vai Helsingin keskusta hermoja raastavampi ajaa. “Moottoritiellä kaikki menee ainakin samaan suuntaan,” Sari totesi.
Olin miettimässä tuota, kun kuulin Ellin avaimen ovessa. Hän pysähtyi kynnykselle: laatikko lattialla. Minä keittiössä hänen äitinsä kanssa. Molemmat lautaset tyhjinä tiskipöydällä. “Söittekö te yhdessä?” kysyi. Sari sanoi kyllä ja kysyi onko Elli nälkäinen. Elli nosti kauppakassit pöydälle hitaasti, kuin ajasta saadakseen. “Jani, kuinkahan kauan oot ollut täällä?” Katsoin kelloa: kaksi tuntia yksitoista minuuttia. En sanonut sitä ääneen, vain: “Tovin.” Elli tuijotti minua pitkään. Katsoi äitiään. Jotain kulki heidän välillä sellaista mitä vain sukulaiset lukea osaavat. Sitten hän vain jatkoi hiljaa keittiöön. Nousin hyvästelemään Saria. “Kiitos ruoasta.” Hän saattoi ovelle, nojasi kynnykseen ja sanoi ettei ollut vaiva. Astuin kuistille. Ilta oli seesteinen, viileä. Kuistin valo vilkkui kahdesti kun harpoin portaille.
Huomasin valaisimen päällä repsottavan johdonsuojan, mutta painoin asian villaisella ja jatkoin matkaa. Käännyin kuitenkin vilkaisemaan taakseni Sari seisoi oviaukossa, sellaisella tavalla, ettei huomaisi katsovansa, vaikka katsoikin. “Aja varovasti, Jani,” hän sanoi. Nyökkäsin, kävelin autoon. Koko ajomatkan kotiin mietin naista, jota minun ei todellakaan pitäisi miettiä, ja se totuus, että tavallaan juuri siksi en meinannutkaan lopettaa.
Sanoin itselleni, etten menisi takaisin. Ei siksi, että mitään kyseenalaista olisi tapahtunut ei ollut. Syötiin kanaa, juteltiin, lähdin kotiin ja nukuin kuin kuka tahansa suomalaismies, mutta silti se lämmin keittiö kummitteli mielessä. Sari nojasi tiskipöytään, antoi jääteetä, kuunteli niin kuin joku, joka oikeasti halusi kuulla. Se jäi mieleen.
“Moottoritiellä kaikki menevät samaan suuntaan.” Pieni lausahdus, mutta se jäi pyörimään päähän juuri kuten pienet totta olevat asiat jää. Seuraavana päivänä töissä keskityin parhaani mukaan. Uusi urheiluhalli nousemassa Raisiossa, kaksi puhelua aliurakoitsijalle. Söin lounaan työpöydän ääressä, muistamatta ajatella Sari Niemistä yhtään. Ehkä vain neljä kertaa, joiden jälkeen taas palautin ajatukset töihin.
Lauantaiaamuna olin Puuilossa hakemassa maalia kaverin terassin korjaukseen, kun kävelin valaisin-osaston ohi ja mieleen muistui Sarin kuistin valo se jonka johdot repsottivat, ja joka todennäköisesti pettäisi ensimmäisessä vesisateessa. Kyseessä oli siis turvallisuusriski näin perustelin itselleni. Jopa sanoin sen ääneen, jolloin lähistöllä multaa ostava rouva vilkaisi oudosti.
Ostin maaliroinat ja lisäksi tarvikkeet korjata se valaisin. En ilmoittanut etukäteen siinä vaiheessa en voinut enää väittää ettei kyse olisi tietoisesta valinnasta. Ajoin Sari Niemisen pihaan ennen puolta päivää pieni työkalupakki ja kaksi takeaway-kahvia mukana, koska toisen ostamista en enää jaksanut itselleni selitellä. Sari avasi oven maalisissa farkuissa ja jättiflanellissa, jolla pyyhittiin maalisia käsiä. Tukka oli vapaana ja maaliläikkä korvan juuressa, jonka olin varmaan ensimmäinen huomannut.
Hän vilkaisi työkalupakkia sekä kahveja ja tuumi hetken: “Kuistin valaisin?” “Huomasin torstaina, kohta varmaan leviää sateessa.” Hän tutki minua niillä tyynenruskeilla silmillä ja sanoi vain: “Tule vaan.” Maalasi vierashuonetta, huone tyhjänä, lattioilla suojapaperit reunat maalasi tarkasti pensselillä. Työn jälki oli jo siistiä, vaalean sinertävää. “Olin lykännyt tätä vuotta,” hän sanoi myöhemmin, “nyt kyllästyin lopulta katsomaan tekemättömiä töitä.”
Korjasin valaisimen kahdessakymmenessä minuutissa. Sari istui portailla, joi kahvia, eikä täyttänyt hiljaisuutta turhilla sanoilla. En minäkään hötkyillyt. Kun pesin kädet tiskialtaalla, hän oli taas maalipurkin kimpussa. Törkkäsin toisen rollerin käteeni ja kysyin, voinko auttaa. “En tarvitse apua,” hän sanoi. Totesin: “Tiesin,” ja hän vastasi: “Toinen seinä kaipaisi toisen kerroksen, jos aion muuten vain seisoskella.” Niinpä ryhdyin hommiin.
Maalattiin hiljaisuudessa samanlaisessa kotoisassa kuin torstain päivällisellä. Väisteltiin toisiamme luonnollisesti, ilman väkinäisiä “oho, anteeksi” -heittoja. Jossain välissä Sari kysyi: “Miten oikeasti menee?” Ei “mitä kuuluu” vaan miten oikeasti. Hetken mietin, annanko helpon vastauksen, mutta avasin suun rehelliseen versioon. Sanoin, että vuosi mennyt kuin liikkuisi ilman suuntaa, että duuni kulkee ja elämä näyttää ulospäin hyvältä, mutta pinnan alla on ollut hiljaista.
Ero ei sattunut kuten pitäisi enemmänkin kiusasi ajatus siitä, olinko ollut täysin läsnä missään. Sari oli hetken hiljaa. Sitten sanoi: “Tiedätkö mistä siinä oikeasti on kyse?” Kysyin hänen teoriaansa. “Kun on tehnyt järkevää niin kauan, ettei muista tarkistaa, tuntuuko se enää miltään,” hän sanoi. Se iski, jäi kipeästi mieleen. Kysyin, mistä hän sen tiesi. Katsoi minua suoraan: “Asuin siinä tunteessa kaksitoista vuotta meni kolme vielä tajuta, että sillä on nimi.”
Valmistui viimeinen kerros, siivottiin tarvikkeet, kannettiin huonekalut paikoilleen. Ovenpielessä katsottiin työjälkeä, hän totesi hiljaa: “Parempi.” Minä: “Selvästi parempi.” Sitten keittiöön lounaalle tomaattikeittoa purkista, paahdettua ruisleipää ja juustosiivut päällä. Juteltiin pihasuunnittelubisneksestä, vaikeasta asiakkaasta, siitä miksi Sari ryhtyi yrittäjäksi todistaakseen itselleen jotain.
Minäkin myönsin, että joskus tuntuu edelleen kuin tajuaisi vasta harjoittelevansa. Hymyilytti kumpaakin. Sarin puhelin välähti kaksi kertaa pöydällä, hän käänsi sen pohja edellä alaspäin. Oli ilmiselvästi jotain meneillään, mutten kysynyt. Lounaan jälkeen hän tunnusti suoraan: “On asioita, joita käsittelen vielä. Halusin sanoa sen ennen kuin tämä, mikä ikinä tämä onkaan, menee yhtään pidemmälle.” Laskin lusikan, sanoin katsovani aikaa kyllä, mutta täällä ei ole kiire.
Ajoin kotiin tuntia myöhemmin maalit tahraten paitaa ja tunne siitä, että olin astunut johonkin ihan toisenlaiseen kuin pelkkä valaisimen korjauskeikka. Sarin puhelu tuli ensin. Siitä en olisi lyönyt vetoa. Tiistaina, juuri kun istuin K-Marketin autokaistalla odottamassa burgeria, Sarin nimi välkähti näytöllä. Puhelu alkoi: “Takapihan portti on jumissa. Huomenna asiakasesittely, pitäisi saada ruukut paikalleen.” Tauko. “Kokeilin kolmea eri tapaa, ei liiku.” Kysyin, oliko puu turvonnut sateesta hoksasi juuri siinä.
Tarjouduin tulemaan katsomaan. “En halua vaivata.” “Huonosti liikkuva portti on 15 minuutin työ olen autossa kuitenkin.” Kuulin pienen naurahduksen päässä ja, “No, tule sitten.” Ajoin paikalle kahdeksaksi taivas tummeni lempeästi. Portti oli tosiaan turvonnut ja jumissa. Sanoin, että oli aika ottaa höylä esille Sari nauroi ettei uskonut kenenkään enää käyttävän sellaisia. “Toimii paremmin kuin moni uskoo,” vastasin.
Höyläsin kulmaa, Sari asetteli ruukkuja tarkkaan linjaan. Oli tarkka työssään, ei hötkyillyt. Lopulta portti aukesi Sari testasi kahdesti, katsoi minua ja totesi: “Yllättävän nopeasti hoidit.” Sanoin, että sade hoiti tuhoista suurimman osan, minä vain argumentoitiin puun kanssa. Tarjosin apua, jos piti jotakin siirtää. Keskusteltiin koko pihan laittamisesta, kunnes hänellä oli kaikki ruukut paikoillaan.
Olisi pitänyt silloin lähteä, mutta hän kysyi: “Istutko hetken takaterassilla?” Ja siinä hetkessä ei ollut maailmassa mitään tärkeämpää. Istuttiin puisilla tuoleilla, minä tyhjin käsin, Sari lasillinen vettä kädessä. Hän huomautti: “Sanot aina että olet kunnossa.” Hymähdin. “Mitä suosittelisit tilalle?” “Mikä ikinä oikeasti pitää paikkansa.” Pitkä tauko. Koira haukkui kauempana kahdesti, jäi sitten hiljaiseksi, kuin unohtaneena mitä oli sanomassa. “En oikeastaan ole kunnossa. Mutta täällä on helpompi olla.” Sanoin. Oikeasti.
Sari nyökkäsi: “Niin on.” Ja oli hiljaa, mutta se hiljaisuus oli jotain suurta. Kohta pihaan kääntyi auto. Sari rypisti hartioitaan sillä tavalla kuin lauantaina puhelimen soidessa pieni huomautus jostain menneestä. Mies varmaan viisikymppinen, kauluspaidassa, ehkä tullut suoraan kokouksesta marssi pihalle. Katsoi ruukut, katsoi minu, katsoi Saria. “Robert,” Sari sanoi, “olisi voinut ilmoittaa tulostaan.” “Sattui matkan varrelle, ajattelin piipahtaa,” Robert sanoi, ääni liian rauhallinen, katse syltyn päällä.
Esittelin itseni, käsi puristi kättä sillä yltiömiehekkäällä tavalla. Juttelivat yhteisestä talotilistä lakimiesten välityksellä, tosin Robert oli päättänyt tulla “kasvotusten”. Sari sanoi, että puhelin riittää. Robert sanoi: “Tulen muistamaan sen.” Sävystä päätteli, ettei hän todellisuudessa aikonut muistaa mitään. Lähti pian pois Sari huokaisi syvään. “Ex-mies. Käytännössä käy näyttämässä, että pystyy tulemaan.” Kysyin, vaikuttaako se vielä. “Ei enää niin kuin ennen.” Nyökkäsin ja istuin takaisin tuolille – en selitellyt enempää.
“Ei olisi tarvinnut jäädä,” hän sanoi. “Tiedän.” Hiljaa istuttiin, kunnes yö laskeutui rauhassa heidän ympärilleen. Kun lähdin, Sari nojaantui oviaukkoon, samaan tyyliin kuin ekan kerran. “Robert tulee olemaan se hidaste,” hän sanoi. “Hoidan mutkat.” “Tule lauantaina, mä teen ruokaa tällä kertaa.” “Tulen varmasti.” Kävelin autoon en kääntynyt katsomaan, tiesin jo että hän seisoi ovella.
Lauantai koitti olin tasan kuudelta oven takana huolella valitun punaviinipullon ja juuri silitetyssä paidassa – harvinaista, mutta sen arvoista. Sari avasi oven tummanvihreässä mekossa, yksinkertainen ja tyylikäs, kuin olisi syntynyt siihen. Käytin ainakin viisi sekuntia vain tuijottaen. Hän huomautti, että olin pukenut päälleni. Sanoin, että paita tämä vain. Sari hymyili, totesi, että hyvältä näyttää kuitenkin.
Talossa tuoksui jotain uunissa valkosipulia ja tuoreita yrttejä, kodikas ja houkutteleva. Pöydässä oikeat lautasliinat, lasit jalallisina, kynttilä palamassa keskellä. Taustalla soi vanha vinyyli, vähän jazzia. Hän ojensi viinilasin ja totesi, että ruoka on valmista parinkymmenen minuutin päästä, ehdinkö odottaa. “Olen ollut aika kärsivällinen jo tähän asti,” vastasin. Sain vastakatseen, jossa oli enemmän lämpöä kuin koko viime kuussa.
Puhuimme bisneksestä, siitä kuinka asiakkaan kiinteistökierros meni keskiviikkona hyvin, kaksi uutta toimeksiantoa. Sarin ilme oli ylpeä, ei rehentelevä. “Sinun pitäisi olla ylpeä.” “Olen matkalla siihen,” hän sanoi. Sitten kysyin Robertista. Hänen selkänsä jämähti hetkeksi. “Lakimies hoitaa, Robertilla on tarve muistuttaa, että asiat piti hänen ehdoillaan vaikka ei enää saakaan.” Kysyin, teikö näin avioliitossa usein. “Joo, ja annoin itse siihen mahdollisuuden. Sitä edelleen käsittelen.” En sanonut, että pitäisi antaa anteeksi, en edes tyrkyttänyt mitään kliseitä. Annoin asian olla.
Ruokana uunibroileria ja vihanneksia, raikasta leipää lähileipomosta. Syötiin kuin kaksi ihmistä, jotka eivät enää teeskennelleet, että tämä olisi mitään muuta kuin tärkeää. Hän kysyi, viihdynkö töissä vai pidänkö vain homman kasassa. “Useimpina päivinä molempia,” myönsin. “Useimpina riittää,” hän tuumi.
Puhelin vilkahti taas, Sari vilkaisi ja tiukensi leukaa hetkeksi. “Se voi odottaa.” “Kuka?” “Robert. Menee usein näin iltaisin, kun luulee ettei mulla olisi muuta tekemistä.” Sanoi ja otti haarukan takaisin käteen. “On muutakin tekemistä.”
Juotiin viini loppuun takaterassilla. Sari oli viritellyt uuden valoketjun laudoituksen alle. “Hyvältä näyttää,” sanoin. Hän kehaisi, että teki sen vain omaa mieltään piristääkseen. Istuttiin vierekkäin, ei ihan kiinni, mutta lähellä. Sari alkoi avata vanhaa liittoaan, niitä pieniä asioita, miten oli oppinut ottamaan vähemmän tilaa, jättänyt asioiden sanomisen kun niistä seurasi vain vääntöä. “Olet helppo jutella,” hän sanoi lopulta. “Se on hiukan hankalaa minulle.” “Voin yrittää olla vaikeampi,” vastasin. Nauroimme kunnolla.
Hiljaisuus jäi, mutta se oli odottavaa hiljaisuutta, ei enää käsittelyä tarvitsevaa. Katseli ruukkuja aidalla, kääntyi ja sanoi: “En ole antanut itseni haluta mitään pitkään aikaan. Turvallisuus on ollut helpompaa.” “Entä nyt?” kysyin. Silloin hän kääntyi katsomaan, lämmin valo valaisi hänen kasvonsa. “Nyt olen väsynyt turvalliseen.” Tartuin kädestä hitaasti. Hän katsoi käsiämme, sitten minua, eikä vetänyt pois. Suutelin häntä. Simppeli, hiljainen, täysin varma. Hän vastasi suudelmaan, jäi nojaamaan minuun ja huokasi tyytyväisenä.
“Ellillä tulee tähän asiaan mielipiteitä,” sanoi Sari. “Todennäköisesti.” “Ex-miehellä varmasti enemmän.” “Saa olla.” Kysyi: “Ei pelota tämä sekamelska?” Katsoin häntä, naista, joka avasi oven silkkitakissa ja ojensi jääteetä tuntemattomalle, joka maalasi huoneensa itse ja rakensi bisneksen tyhjästä. “Ei pelota.” Sari kietoi sormensa sormiini ja nojasi päätään olkapäähän. Istuimme hiljaa, keittiön ikkunasta kuului vanhaa jazzia. Ilma oli selkeä, viileä, rauhallinen. Portti ei muuten jumittanut koskaan enää, koska kävin vaihtamassa koko kehyksen yhtenä sunnuntaina, Sari ohjeisti kaihoten kahvikuppi kädessä kuin valvoja konsanaan ärsyttävää, mutta myös selittämättömän viehättävää.
Ellillä oli mielipiteensä ja niistä jaksoi puhua pitkään mutta myöhemmin myönsi, ettei ollut ikinä nähnyt äitiään näin rauhallisena. Robert soitti kahdesti, Sari jätti molemmat vastaamatta lakimies hoiti tilit, elämä hoiti muun. Kuukausia myöhemmin olin keittiönpöydän ääressä kun Sari kärvensi grillijuustoleivän pohjan huomaamattaan, koska nauroin sille liikaa. Hän kirosi, avasi ikkunan, minä nousin ja paistoin toisen puolikkaan. Sari seisoi vieressä ja sanoi: “Et sitten tainnutkaan olla yhtä hyödytön kuin alussa luulin.” “Onneksi sain mahdollisuuden todistaa sen.”
Hän töytäisi olkapäällä ja sanoi: “Niin minäkin.” Kuistin valo loisti kirkkaana kuin pieni majakka Rauman yössä. Ei vilkkunut, ei repsottanut johdot. Toiset asiat kannattaa korjata kunnolla ne pysyy.
