Kohtalo toistaa itseään
Talvinen ilta laskeutui Helsinkiin jo varhain iltapäivällä viiden maissa taivas oli kauttaaltaan tummunut, ja katuvalot syttyivät lempeään, kellertävään loisteeseen. Markuksen kodissa Hakaniemessä oli lämmintä ja kodikasta: lattiavalaisimen pehmeä valo levisi olohuoneen yli hunajaisena hohteena, piirtäen kalusteiden varjoja nurkkiin. Sohvapöydälle Markus oli kattanut teen ja piparkakut: kaksi höyryävää mukia höyläsi mintun ja hunajan tuoksua huoneilmaan. Ikkunan takana lumihiutaleet kieppuivat hiljalleen, laskeutuivat ikkunalaudalle ja loivat ohutta kinosta, jossa heijastui katuvalon kajo.
Markus oli juuri saanut kattauksen valmiiksi. Hän valitsi tarkkaan lempimukinsa, asetteli piparkakut pikkuruiseen kulhoon ja sytytti pienen tuoksukynttilän tavoitellen erityisen lempeää tunnelmaa. Juuri silloin ovikello soi. Hän kiiruhti eteiseen ja avasi oven. Eteiseen astui Jari vähän pörröhiuksinen ja posket pakkasesta punoittaen.
“Onpa hirveä pakkanen,” Jari mutisi, puistellen toppatakkiaan ja pöyhkien siitä hankien jäänteitä. Hupun reunus oli täynnä lumikiteitä, ja kulmakarvoille oli tarttunut pieniä pakkashiutaleita. “Kyllä tämmöisellä säällä pitää olla vaan kotona.”
“Me juuri sitä ollaankin,” Markus vastasi lämpimästi hymyillen ja auttoi ystävältään pipon ja lapaset pois. “Tuula juuri laittoi teet valmiiksi. Tuohan sinullekin tekee hyvää.”
He siirtyivät olohuoneeseen. Jari istuutui suoraan nojatuoliin, tarttui kaksin käsin teehen ja antoi lämmön hiipiä sormiin. Hän sulki silmänsä hetkeksi, teki pienen siemauksen ja huokasi.
“No, mikä kiire sinulla oikein oli tulla perjantai-iltana? Eikös teidän pitänyt olla tänään siellä appivanhemmilla syömässä?” Markus kysyi pilke silmissään. Hänen äänestään kuuluivat sekä huoli että uteliaisuus. Jari maistoi varovasti teetä ja nyökkäsi hyväksyvästi.
“Niin piti… Mutta ei menty,” Jari sanoi ja hymyili vaisusti.
“Ai niinkö. Entäs Sanni ja pikkupoika Oskari?”
Jari säpsähti, aivan kuin olisi hetken miettinyt mihin sanat päättyväisivät sitten hän vain kohautti olkapäitään.
“Ihan hyvin”, hän yritti sanoa huolettomasti, mutta Markus näki kyllä, että pinnan alla myllersi.
Jari pyöritti tyhjää mukia hermostuneesti sormissaan; puristi ja käänsi sitä, kuin siitä olisi voinut ottaa voimaa. Katse harhaili kirjahyllyltä ikkunaan, sieltä mattoon, jossa lampaanvillainen matto hehkui.
Lopulta Jari veti henkeä, ja totesi matalalla, vakaalla äänellä:
“Olen jättänyt avioerohakemuksen.”
Markus jähmettyi. Mukin reunaan ilmestyi pieni väre, kun hänen kätensä värähti. Hän katsoi ystäväänsä pitkään, kuin olisi yrittänyt lukea tämän kasvoilta, oliko tuo totta.
“Oikeastiko? Sannin kanssa?” hänen äänensä melkein särkyi.
Jari nyökkäsi hänen silmänsä olivat kiinnittyneet ikkunan takana pyörivään lumipyryyn.
“Tapasin Maijan… hänen kanssaan tuntuu kuin eläisin ensimmäistä kertaa oikeasti. Hän tuo valoa elämään, Markus.”
“Mutta oletko varma, ettei se ole vain ohimenevä juttu?” Markus kysyi, ääneen hiipi viha, vaikka mies koitti pysyä rauhallisena. “Teillä on Oskari sehän on vasta kaksivuotias! Miten se poika pärjää ilman isää? Muistatko omaa lapsuuttasi?”
Jari nosti päätään. Silmään syttyi päättäväisyys, jollaista Markus ei ollut aiemmin ystävässään nähnyt. Näki heti, että Jari oli miettinyt tätä paljon ja päättänyt asioita mielessään jo ennen tätä keskustelua.
“Olen varma”, Jari sanoi. “En pysty enää elämään kulisseissa! En voi herätä joka aamu tunteeseen, että näytän roolia, joka ei ole omani. Maijan kanssa kaikki on erilaista. Herään olen elossa, on päämääriä, askel tuntuu taas kevyeltä. Enkä jätä Oskaria. Minusta ei tule samanlaista kuin minun isäni oli.”
Markus vaikeni. Hänen mieleensä muistuivat omat kouluvuodet: syksy, pihan penkki ja se hetki jolloin Jari, kiivaana ja varmana teininä, vannoi ettei koskaan tekisi lapselleen sitä samaa mitä hänen isänsä oli tehnyt vain lähtenyt, yrittämättäkään selvittää mitään.
Markus katsoi ystäväänsä, joka ei enää ollut poika vaan aikuinen mies, ja kysyi hiljaa:
“Muistatko, kun joskus sanoit koulussa että et koskaan toistaisi isäsi virheitä?”
Jari jännittyi. Kädet puristuivat nyrkkiin.
“Muistan. Mitä sitten?” hänen äänensä oli varautunut.
“Mutta nyt teet juuri niin”, Markus sanoi lempeän vakaasti. “Lähdet perheesi luota.”
Jari ponkaisi seisomaan, rytmi huoneessa hetkeksi halkesi.
“Se ei ole sama asia!” hän melkein huudahti, mutta laski samassa ääntään. “Isä lähti vain hävisi ilman selitystä. Minä puhuin Sannille suoraan. Me käytiin läpi kaikki. En pakoile yritän tehdä asiat rehellisesti.” Hän hengitti kerran syvään. “En jätä poikaa, otan hänet joka viikonloppu olen mukana hänen elämässään! Tämä on eri asia, Markus! En ole samanlainen!”
Markus ei heti vastannut. Hän silitti sormellaan pöydän pintaa, ennen kuin käänsi katseensa takaisin.
“Oletko tosissasi?” hän kysyi hiljaisella äänellä. “Uskotko, että Oskaria lohduttaa tieto, että jätit hänet ainakin rehellisesti? Lapselle ei ole väliä, oletko selittänyt kaiken vaan, että isä ei enää tule iltasadulle, ei vie pulkkamäkeen, ei pyydä halaamaan. Oletko varma, että se riittää sinulle?”
Jari jähmettyi, katsoi mattoa ja näytti siltä, kuin etsisi ratkaisua kuin puolukanvarvuista metsän pohjalla.
Silloin mieleen nousivat muistikuvat: poikana odottamassa äitiä kylmänä iltana, yksin koulunpenkillä, ja ne kipeimmät hetket, kun isä kerran puolivuodessa ilmestyi, toi suklaalevyn ja hävisi taas. Kerran antoi kitaran syntymäpäivänä, kai hyvityksenä Jari riuhtaisi sen seinää vasten niin, että kaikukoppa halkesi.
Markuksen lapsuus taas oli toista: hänen isänsä oli turvallinen, hiljainen ja tasainen, opetti heittämään pilkkiä, auttoi rakentamaan potkukelkan. Jari muisti joskus sanoneensa kadehtien:
“Sun isäs on sankari.”
“Mun isä vaan rakastaa mua”, Markus oli hymyillyt.
Nyt, tässä, Jari paini noiden muistojen kanssa. Hän veti syvään henkeä, äänessä kaikui tuska:
“En ole kuten hän! En pakoile. Rakennan uutta elämää, en pakene haluan oikeasti elää.”
Markus katsoi pitkään.
“Yrititkö oikeasti pelastaa vanhan elämän?” hän kysyi todella hiljaa.
Jari kalpeni, katse meni mattoon.
“Olen yrittänyt, vuosi vuodelta. Puhuttiin, mentiin terapiaan, mutta aina kaikki palautui vanhoille raiteille. Ei ollut enää iloa.”
“Edes joskus viet Sannille kukkia? Vain koska haluat, ei synttärinä?”, Markus kysyi, nyt jo lempeällä hymyllä.
“Riittää!” Jari ärähti. “Sulla on aina ollut se täydellinen perhe helppo neuvoa!”
Ei ollut Jarin äänessä vihaa, vaan kitkerä pettymys. Markus vain huokaisi.
“Tästä ei ole kyse. Kyse on siitä, ettet toistaisi asioita, joita olet vihannut lapsuudessasi.”
Jari kääntyi ovella.
“Et tiedä miltä tuntuu kasvaa ilman isää. Miltä tuntuu, kun tajuaa ettei isä koskaan kaivannut”, Jari sanoi ja ääni murtui.
“Siksi annat omalle pojallesi juuri saman kohtalon?” Markus vastasi hiljaa. “Sanot, että et ole kuten hän mutta toimit juuri samalla tavalla!”
Jari seisoi ovella, ote kahvasta purkautui. Katseessa oli vain neuvottomuus.
“Et sinä ymmärrä…” hänen äänensä oli väsynyt.
“Ymmärrän, että lähdet. Se on ainoa mitä näen”, Markus mutisi matalasti.
“Ole ystävä ja säästä minut saarnoilta!,” Jari tokaisi vielä ovelta ja paiskasi sen kiinni.
Oven pamahdus kaikui asunnossa ja hetken tuntui, kuin koko ilma olisi jähmettynyt. Markus jäi seisomaan huoneen keskelle, tuijottaen paikkaan missä Jari juuri oli ollut. Hetken hän jopa odotti oven aukeavan, sen miehen palaavan, mutta hiljaisuus jäi.
Markus istahti nojatuoliin, sulki silmänsä ja antoi ajatustensa harhailla.
Parin minuutin päästä Tuula tuli kylpyhuoneesta, tukka hieman kosteana, ohuessa aamutakissa. Hän loi huolestuneen katseen Markukseen ja oven suuntaan.
“Mitä täällä tapahtui? Kuulin äänet,” hän kysyi lempeästi, istuen viereen sohvalle.
Markus etsi hetken sanoja.
“Jari jätti perheensä… Sanoo löytäneensä toisen naisen. Hän halusi hakea avioeroa. En tiedä mitä sanoa.”
Tuula huokaisi. Hänen silmissään vilahti epäusko, mutta myös syvä myötätunto.
“Mutta… Oskari on niin pieni! Me ollaan nähty ne monta kertaa eiväthän ne näyttäneet onnettomilta…”
“Niin”, Markus sanoi katkerana, silittäen sohvan käsinojaa. “Silti Jari tekee juuri, mitä ei olisi halunnut tehdä sama tarina, eri vuosikymmen, eri mies.”
Tuula mietti pitkään.
“Ehkä on vain hukassa,” hän totesi hiljaa. “Ehkä ajattelee, että muutos tekee kaiken paremmaksi. Mutta joskus sitä ei vain pysty mihinkään.”
Markus nyökkäsi.
“Mutta ei hän edes yritä. Toistaa vain samaa, mitä aina vihasi. En olisi uskonut että hän tekisi näin…”
Tuula kosketti hänen olkapäätään hiljaa. Hän ei sanonut enää mitään juuri silloin, vaan oli vain läsnä antoi Markuksen olla rauhassa.
Ikkunan takana lumi jatkoi leijaamistaan ja kellot tikittivät minuutteja, joita ei enää saanut takaisin.
***
Viikon päästä Markus ja Tuula seisoivat Lauttasaaren asuinkerrostalon pihalla, lumityöt tuoreina oven edessä. Tuulalla oli kainalossaan pullapitko, kauniissa paketissa juuri sen verran hienostunutta, ettei näyttänyt tungettelevalta, mutta lämpimältä huomionosoitukselta.
Markus varmisti pipon korvilla, vaihtoi vaivihkaa katseita vaimonsa kanssa ja painoi ovikelloa. Hetken kuluttua Liza anteeksi, Sanni avasi oven. Kasvoilla oli puhdas hämmästys.
“Markus? Tuula? Mitä te…” hän aloitti, hieman hämmentyneenä.
“Ajattelimme tuoda sinulle vähän seuraa ja pullapitkoa”, Tuula sanoi pehmeästi. Hän ojensi paketin varoen, äänensä täynnä varovaista kanssakulkemista.
Sanni epäröi pienen hetken, mutta nyökkäsi sitten hiljaa ja vetäytyi syrjään.
“Käykää vain peremmälle.”
Koti tuntui hiljaiselta. Yleensä täällä kaikui Oskarin leikki, lastenohjelmien äänet, elämän rosoinen ääni. Nyt hiljaisuus tuntui joltain, mitä piti varoa.
“Oskari on päiväkodissa. Niillä on nukketeatteri tänään. Palaan hakemaan vasta pari tunnin päästä,” Sanni selitti.
He menivät keittiöön. Sanni napsautti vedenkeittimen päälle melkein refleksinä ja asetteli mukit sekä pienen lautasen pöydälle. Liikkeitä leimasi harkittu, koneellinen täsmällisyys, mutta huomasi että nainen piti itsensä kasassa vain rutiinin avulla.
“Istukaapa”, hän sanoi matalasti.
Tuula avasi pullapaketin, laski sen keskelle pöytää ja Sanni kaatoi teetä. Sanni pyöritteli mukia käsissään, juomatta siitä.
“Miten sä jaksat?” Markus kysyi lempeästi, miettien tarkkaan sanojaan.
Sanni kohautti hartioitaan, katse jäi mukin reunan taakse.
“Jotenkinhan tässä pärjää. Työ pitää ajatukset kasassa. Kun on tekemistä, ei ehdi murehtia liikaa.”
Hän tarttui mukiin molemmin käsin.
“Oskari ei täysin ymmärrä… Kysyy välillä, missä isä. Sanon, että työssä, kiireinen. En tiedä, uskoiko mutta ei itke.”
Sannin ääni värisi viimeisessä sanassa. Tuula laski kätensä Sannin käden päälle ele oli pieni mutta lämmin, toisen hiljainen tuki.
“Jos tarvitset apua Oskarin kanssa, tai muuten… pyydä vain. Ollaan täällä,” Tuula vakuutti hiljaisesti.
Sanni katsoi Tuulaa, silmissä kiitolliset kyyneleet. Yksi kyynel valui hiljaa poskelle, mutta hän ei pyyhkinyt sitä.
“Kiitos”, hän kuiskasi niin hiljaa että se oli tuskin sanoa. “Oli pakko vain selvitä. Ei oikein tiennyt keneen turvautua, tuntui että kaikki hävisivät.”
Markus kumartui pöydän yli, samaan korkeuteen kuin Sanni.
“Meihin ei tarvitse edes pyytää. Olemme tässä.”
Sannin kasvoille nousi hentoinen hymy kyynelten läpi.
Tuula otti pullasta palan, laski sen Sannin eteen ja loi pienen arkitilanteen niiden ympärille, jotta suru saisi keventyä.
“Ota, kun vielä on lämmintä. Pidin ehkä vähän liian kauan uunissa, mutta maku on hyvä.”
Sanni nyökkäsi, pyyhkäisi kyyneleet ja otti pullaa. Ehkä pieni askel kohti arjen jatkumista.
***
Kolme vuotta kului. Aurinko paistoi Alppipuistossa ja Oskari, nyt viisivuotias, viuhtoi punaisen jalkapallon perässä niin, että nauru raikui puiden lomassa. Tuula istui puiston penkillä, keinuva rattaat hiljakseen, niiden uumenissa Markus ja Tuulan pieni tytär nukkui päiväuniaan.
Markus seurasi Oskaria tunnetta oli vaikea pukea sanoiksi, sillä siinä yhdistyi jonkinlainen isällinen helläys ja vastuu.
“Kylläpä se kasvaa,” Tuula sanoi hymyillen, kun Oskari teki uuden kikan pallon kanssa ja hihkaisi voitonriemuisesti.
“Niin, Sanni tekee kaikkensa. Väsymättä,” Markus vastasi ja katsoi poikaa ylpeyden ja surun sekaisella katseella.
Tuula huokaisi, katse vakavoitui.
“Mutta kyllä sen huomaa, että on raskasta etenkin silloin kun Jari taas lupaa tulla, mutta lähettää vain viestin aamulla ettei ehdi,” hän sanoi hiljaa. “Eilenkin piti tulla, mutta aamulla jätettiin tulematta, oli ‘kiire töissä’. Oskari sietää paljon enemmän kuin ansaitsisi.”
Markuksen kasvot synkkenivät. Kolmeen vuoteen Jarin isyys oli enemmän katkonaisia vierailuja ja kiireisiä lahjoja kuin todellista läsnäoloa.
“Yritin puhua Jarin kanssa, että Oskari tarvitsee pysyvyyttä, ei satunnaisia lahjoja”, Markus mutisi. “Hän vain vetoaa: ‘Et sä voi ymmärtää, mulla on vaikea vaihe’…”
“Kolme vuotta on varsin pitkä vaihe,” Tuula totesi hiljaa. “Lapsi huomaa kyllä. Eilen Oskari kysyi Sannilta: ‘Eikö isä enää tahdo minua?'”
Markuksen kädet puristusivat nyrkkiin hän päästi irti.
“Miten Jari ei tunnista toistavansa samaa, mitä vihasi lapsena?” hän mietti ääneen.
“Näköjään helpompi selittää oma käytös kuin muuttaa sitä”, Tuula sanoi hiljaa.
Samassa Oskari juoksi heidän luokseen, posket punaisina ja hiukset hikisinä.
“Markus-setä, kato miten mä potkasen tätä!” hän huudahti iloisesti ja syöksyi takaisin pelikentälle.
Tuula hymyili kyyneleiden läpi. “Hyvä, että hänellä on sinä. Joku, joka on aina paikalla, joku joka ei katoa minnekään. Oskari huomaa sen.”
Markus katsoi poikaa, silmissään uusi päättäväisyys.
Hän ajatteli hiljaa mielessään: jos Jari ei osaa olla isä, hän ei anna Oskarin jäädä yksin. Kohtalo ei toistaudu, ei tällä kertaa.
Aurinko paistoi kirkkaasti, ja Oskarin ilo täytti puiston. Markus tunsi sydämessään varmuutta: nyt lapsi ei jää yksin ei niin kuin ennen, ei enää koskaan. Lapselta ei vaadita täydellistä menneisyyttä riittää, että nykyisyydessä on joku, joka ei lähde.
