Kolmekymmentäviisi vuotta olin työkyvyttömyyslautakunnan puheenjohtajana. Olin ankara ja armoton: leikkasin työkyvyttömyyksiä niiltä, jotka vielä pystyivät jotenkin tekemään työtä. Olin ylpeä siitä, kuinka säästin valtion euroja. Mutta kun ukkonen iski omaan kotiini ja mieheni halvaantui, kohtasimme ne kollegat, joiden kanssa olin vuosia jakanut kahvitauot. Hymyillen he kielsivät meille vaipat, sanoen: “Hänhän pystyy vielä liikuttamaan kättään!” Silloin ymmärsin: koko elämäni olin ollut järjestelmän kahlekoira, koneiston, joka inhoaa vanhuutta ja heikkoutta, epäinhimillinen palvelija.
Meillä Suomessa vammaisuutta ei anneta, vaan siitä on taisteltava kuin nälkäinen susi, todisteltava hampaat irvessä, että olet melkein kuollut. Ja minä olin se muuri, jonka edessä nuo näyttivät hampaansa ja menettivät ne.
Nimeni on Kyllikki Salonen. Olen kuusikymmentäkahdeksan. Vielä viime vuoteen saakka toimin työkyvyttömyyslautakunnan puheenjohtajana suuressa maakuntakeskuksessa. Huoneeni läpi ovat kulkeneet tuhannet jalattomat, sokeat, syöpäpotilaat, diabeetikot.
Minulla oli maine “rautaisena naisena”. Tunsin kaikki kikat ja huijaukset. Näin suoraan niiden läpi, jotka tavoittelivat vammaisuutta vain saadakseen helpotuksia sähkölaskuun tai lisän eläkkeeseensä.
Minun ylätason tehtäväni oli yksinkertainen, vaikkei siitä koskaan puhuttu: säästä rahaa. Mitä vähemmän vammaisia, sen suuremmat bonukset johdolle.
Otettiinpa ihmisiltä ryhmiä pois, joilla ei ollut sormiakaan käsissä. Katsoin heitä silmiin ja sanoin:
Sinullahan on toinen käsi. Voisit olla vahtimestari. Vastaat vaikka puhelimeen. Ei valtio ole velvollinen sinua elättämään. Otamme sinulta toisen kategorian pois ja annamme kolmannen, työkykyisen. Seuraava!
Kieltäydyin antamasta CP-lasten äideille kalliita tuontirattaita, kirjoitin vain halvat kotimaiset. Lapset itkivät tuskasta niissä. Sanoin:
Meillä on säädökset. Kotimaiset eivät ole yhtään huonompia. Kyllähän sitä kestää.
Nukuin hyvin. Ajattelin olevani valtion ihmisiä, suojatyyny apajilla. Minulla oli erinomainen palkka, pomojen arvostus, virka-auto ja kaunis talo.
Kunnes kohtalo tuli ovelle.
Pamaus.
Mieheni Oskari, kuusikymmentäyhdeksän, vahva, hyväntuulinen mies. Koko elämänsä töissä tehtaalla, insinöörinä. Unelmoimme eläkepäivistä mökillä ja lastenlasten kanssa puuhailuista.
Kaikki loppui yhteen sekuntiin, kirkkaassa heinäkuun aamussa mökillä. Laaja aivoinfarkti.
Kun saavuin teho-osastolle, lääkäri kääntyi poispäin.
Kyllikki, olet itsekin lääketieteen ihminen… Oikea puoli täysin halvaantunut. Nielurefleksi mennyt. Puhe poissa. Selviää hengissä, mutta syvä invalidisaatio.
Toin Oskarin kotiin kuukauden päästä. Minun voimallinen, ylpeä mieheni muuttui avuttomaksi lapseksi suuren miehen kehossa. Hän makasi sängyssä, katsoi yhdellä elävällä silmällä kattoon, suupielestä valui sylkeä.
Alkoi se helvetti, jonka jokainen vuodepotilasta hoitava nainen Suomessa tuntee. Kääntäminen kahden tunnin välein, etteivät makuuhaavat iske. Vaippojen vaihto. Ruokaa ruiskulla survotuista keitoista. Kahdeksan viikkoa, minä laihduin kymmenen kiloa, selkä meni, enkä tiennyt enää, miltä yli kolmen tunnin unet tuntuivat.
Raha ei riittänyt. Oskarin eläke meni hoitajaan kun olin töissä, ja lääkkeisiin. Tarvitsimme ensimmäisen ryhmän vammaisuusstatuksen, sekä yksilöllisen kuntoutussuunnitelman: ilmaiset vaipat, makuuhaavamaton ja sairaalasängyn valtion piikkiin.
Keräsin paperit ja menin lautakuntaan. Omaan vanhaan lautakuntaani. Mutta nyt pöydän toisella puolen.
Komissiota johti entinen varapuheenjohtajani Marja, nainen, jota olin itse opettanut kovaksi.
Rullasin Oskarin vanhalla lainatuilla pyörätuolilla sisään.
Marja katsoi meitä silmälasien yli. Silmissä ei ollut myötätuntoa. Siellä oli sama jäinen, laskelmoiva katse, jolla olin itse tuijottanut vuosikausia potilaita.
Hän pyysi Oskaria nostamaan vasemman, terveen kätensä. Vaivoin, se väristen nousi.
No, Kyllikki, Marja sanoi reippaasti. Näetkö, kehitystä näkyy. Vasemmalla toimii. Refleksit tallessa.
Marja, se kastuu alleen! sanoin hiljaa. Ei puhu! Mikä kehitys tämä on? Tarvitsemme ykkösryhmän ja makuualustan, alkaa tulla makuuhaavoja!
Marja huokaisi, hymyili alentuvasti. Juuri kuten minä ennenkin.
Kyllikki, sinä tunnet säädökset. Ensimmäinen ryhmä vain täydessä avuttomuudessa. Oskarilla on vasen käsi, voi viedä lusikan suulle. Eli osittain itsepalvelukykyä. Annamme toisen ryhmän.
Entä vaipat? ääneni värisi. Lasketaan viisi vaippaa päivässä! Eläke ei riitä!
Ohjeistuksen mukaan kolmesta vaipasta per päivä toisessa ryhmässä. Mattoa ei vielä myönnetä. Olisi pitänyt kääntää ajoissa. Budjetti ei veny, Kyllikki. Itsehän minulle opetit. Seuraava!
Bumerangi.
Rullasin mieheni käytävälle.
Käytävä oli täynnä odottavia ihmisiä: vanhoja kepin kanssa, kemoterapian vuoksi kaljuja naisia, äitejä lastenrattaiden kanssa. He istuivat pimeässä ja tunkkaisessa aulassa tuntikausia, valmiina todistamaan valkoisille takeille, että heidän henkensä sattuu. Että he haluavat elää.
Katsoin heitä. Yhtäkkiä muistin jokaisen.
Muistin jalan menettäneen sodankäyneen veteraanin, jolle en antanut kunnon saksalaista proteesia, koska olet vanha, kotimainen riittää asunnossa kävelyyn”. Hän itki vastaanotolla.
Muistin syövän neljännellä asteella olevan naisen, jolle annoin toisen, työkykyisen ryhmän: Voithan ommella kotona, syöpä hoidetaan nykyään. Hän kuoli kahden kuukauden päästä.
Tajusin: en ollut säästänyt valtion rahoja, olin riistänyt ihmisiltä arvokkuuden vanhuuden hetkellä. Olin yhtä ruuvia sadistisessa koneessa, joka syyllistää saamastaan tuskasta jo riutuneita.
Nyt tämä kone nieli minutkin.
Polvistuin Oskarin pyörätuolin eteen. Mieheni, minun vahva Oskarini, joka kantoi minut aikoinaan käsillään, istui sylki leualla. Hän ei puhunut, mutta hänen elävä silmänsä katsoi minuun. Siitä valui yksinäinen, kitkerä kyynel. Hän ymmärsi. Hän tajusi, että hänet oli heitetty syrjään. Hän, jonka vuosikymmenien verot eivät oikeuttaneet edes ylimääräiseen vaippaan.
Anna anteeksi, Oskari, nyyhkytin polvillani, kasvoillani hänen polvensa. Anteeksi kaikki, antakaa anteeksi.
Katumus.
Seuraavana päivänä irtisanouduin ja luovuin virkamieseläkkeestäni skandaalin saattelemana.
Myin automme saadakseni Oskarille hyvän sairaalasängyn ja saksalaisen makuualustan. Vaipat ostan itse.
Mutta tein vielä enemmän.
Nyt toimin ilmaisena oikeusneuvonantajana vammaisille.
Käyn joka päivä vanhusten ja potilaiden kanssa niillä kirotuilla komissioilla. Tunnen kaikki säädökset, kikat ja piilotetut ohjeistukset.
Kun uusi rautainen rouva yrittää evätä vaipat aivohalvauksen saaneelta mummelilta, isken lakipykälät pöytään ja uhkaan syytteellä. Kamppailen heidän puolestaan – pyörätuolit, lääkkeet, hoitopaikat. Isken järjestelmää sen omilla aseilla.
Oskari ei enää noussut. Lääkärit sanovat, ettei kauaa enää ole.
Mutta kun onnistun saamaan toisen ihmisvanhuksen ykkösryhmän, palaan kotiin, istun Oskarin viereen, puristan hänen lämmintä, raskasta kättään ja sanon:
Tänään pelastimme vielä yhden, Oskari.
Ja joskus tuntuu, että hän hymyilee.
Me elämme armottomassa maailmassa, missä vanhuus ja heikkous nähdään rikoksena. Mutta eräänä päivänä tämä kuoleman kello kutsuu meitäkin. Mikään asema, mikään verkosto ei pelasta aivohalvaukselta tai syövältä.
Jos tänään käännät selkäsi heikolle, älä ihmettele, kun järjestelmä astuu ylitsesi.
Oletko sinä kohdannut byrokratian ja kovuuden, kun olet yrittänyt hakea apua vammaisille läheisillesi? Miksi pienestä vallasta tulee niin kylmää, onko vika ihmisissä vai aina vain järjestelmässä?
